"Saisitkohan sä laittaa auton invapaikalle?"

Vaikka olenkin päivä päivältä enemmän innoissani vauvasta ja rakastuneempi tuohon toistaiseksi potkuilla ja möyrimisellä kommentoivaan pieneen tyyppiin, en sitten millään opi pitämään raskaana olemisesta. Tässäpä muutamia viimepäivinä erityisesti hiertäneitä asioita:

• Maha kasvaa ja leipominen, syöminen ja ruuanlaitto yleensäkin alkaa olla melko sottaista puuhaa. Kun leivon, vatsanseutu on ihan jauhoissa ja kun syön paahtoleipää, on enemmän sääntö kuin poikkeus kerätä puolen leivän verran murusia tuosta kummun päältä. Tosi sivistynyttä ja hehkeää, jepjep.
• Alaselkäkivut ovat istumatyössä kahdeksan tunnin päivän jälkeen melko mahtavia. Hommasin tosin hiljattain itselleni tukivyön, joka auttaa kyllä kipuun, mutta ei tämä mikään erityisen mukava kapistus kyllä ole.
• Tissit. Voi apua. Pitäisi kirjoittaa se avautuminen siitä, kuinka imettäminen ahdistaa jo valmiiksi niin ymmärrätte ehkä paremmin. Mutta siis sanotaan nyt tässä vaiheessa niin, että kun imetys ahdistaa niin ei ihan hirveästi tee mieli hyppiä riemusta kun mies kysäisee eräänä aamuna että "kulta, onko toi nyt sitä harjoittelumaitoa mistä sanoit että onneksi sitä ei ole vielä tullut?".
• Harjoitussupistukset. Voi että on mahtavaa olla lenkillä, kuunnella hyvää musiikkia, rakastaa elämää ja yhtäkkiä tajuta että jahas, taas sitten hidastellaan. En minä hidastele lenkillä. Toinen lempparini on se fakta, etten kohta voi käydä yksin kaupassa jos pitää ostaa yhdistelmiä tyyliin 2 purkkia maitoa ja purkki jogurttia, ellen sitten jostain syystä halua makoilla loppuiltaa sohvalla.
• Närästys. Ah. Tarviiko sanoa mitään?
• Verensokerien mittailu ja siitä johtuva sormenpäiden kipuilu. Voi kyllä, se sattuu, vaikkei heti uskoiskaan.
• Turvotus. Se, jolta luulin säästyneeni aika hyvin. Hurmaavinta ikinä. Onneksi, voi onneksi homma on pysynyt toistaiseksi vain iltojen viihdykkeenä ja vieläpä vain nilkkojen alueella.

Siinäpä nyt niitä tällä hetkellä pahimpia hirttämisiä.

PS: miten pieniä vauvanvaatteet voi olla? Ja miten niin pienet vaatteet voi olla kenellekään isoja?!

Mistä näitä ääliöitä oikein tulee?

Mulle on jo muutamaan otteeseen eri ihmisten toimesta sanottu jotain sellaista, joka loukkaa minua aivan älyttömän pahasti. Sellaista, jota yhdenkään tulevan eikä nykyisen äidin ei pitäisi ikinä kuulla yhtään keneltäkään. "Sä niin pilaat sun lapsen elämän."

Tuo lausahdus liittyy meidän kohdalla kahteen asiaan: siihen, että meiltä kotoa on lähimpään kauppaan, päiväkotiin, terveyskeskukseen, kouluun eli kylälle sen 13 kilometriä sekä siihen, että meidän lapsesta kasvatetaan kaksikielinen ja se kasvatetaan kahteen eri kulttuuriin. Niin ja no, olen kyllä kuullut sitäkin, että pilaisin mun lapsen elämän kun aion laulaa sille hengellisiä lauluja ja viedä sen kirkkoon, mutta teen siitä asiasta joskus erillisen postauksen ja keskityn nyt noihin kahteen ensimmäiseen.

Me tosiaan asumme 13 kilometriä kirkonkylältä itään, eikä lähempänä ole yhtään mitään muuta kuin asutusta ja yksi ortodoksinen kirkko, tai tsasouna se taitaa olla nimeltään. Niin ja koulun asuntola (koulu räjäytettiin pari vuotta sitten). Tuon 13 kilometrin ansiosta lapseni elämä siis parinkin ihmisen mukaan tulee olemaan yksinäistä, vaivalloista, epäkäytännöllistä, jopa hengenvaarallista (pikaista lääkehoitoa vaativissa asioissa) sekä ehdottoman köyhää. Ja ajatella sitä raukkaa, kun se menee kouluun ja sen koulumatka on yksinkertaisesti kohtuuton ja apua, miten edes uskallan päästää alakouluikäisen yksin bussiin?!

No, ensinnäkin voin kertoa salaisuuden: meillä on auto. Itseasiassa kaksi. Auto on se nelipyöräinen juttu, jolla voi liikkua paikasta A paikkaan B. Kyllä, me käymme kaupassa. Ei, en aio eristää lastani kotiin vaan ajattelin kyllä viedä sen päivähoitoon ja kouluiässä sitten harrastuksiin. Oooh, aion siis käyttää omaa aikaani siihen, että vien lapsen harrastuksiin! Miten yllättävä käänne! (Ei, tämä ei ole itsestäänselvyys. Olin lukioaikoinani junnujen lentopallovalmentajana, ja oikeasti parin tytön treenit saattoivat jäädä väliin vain siksi, että vanhemmat eivät halunneet kuskata lapsiaan edestakaisin. Järjetöntä.)

Toisekseen, olen vakaasti sitä mieltä, että lapselle ja myös sille teini-ikäiselle tekee vain ja ainoastaan hyvää asua korvessa. Jep, saa heittää minua juuri sillä esineellä joka nyt sattuu kädessä olemaan. Vaikka itsekin podin hyvinkin vakavaa haluan pois täältä-syndroomaa teininä, niin uskon kyllä että sitä kokee jokatapauksessa suurin osa teineistä jossain vaiheessa, asuinpaikasta ja kylän/kaupungin koosta riippumatta. Meiltä siihen lähimpään ostoskeskukseen on 300 kilometriä, enkä tosiaan usko että lapseni menettää yhtään mitään vaikkei ikinä opikaan notkumaan kaupungilla ja kauppakeskuksien auloissa. Sen sijaan lapseni oppii hengittämään puhdasta ilmaa ja keksimään ihan itse jotakin tekemistä - oma-aloitteisuus kun tuntuu hyvin monella kaupungissa varttuneella nuorella olevan huolestuttavan hukassa.

Kolmanneksi, väittäkää mitä haluatte, mutta totuus on se ettei tämän turvallisempaa kasvuympäristöä ole eikä tule. Voin päästää lapseni täysin huoletta pihalle, voin jättää aina takaoven auki, voin jättää nukkuvan lapsen pihalle ilman mitään huolta ja voin täysin huoletta päästää sen ekaluokkalaisen yksin bussiin. Kun ihmiset aidosti välittävät toisistaan, ei tarvitse pelätä että joku hullu nappaa lapseni mukaansa koulumatkalla kenenkään reagoimatta asiaan mitenkään tai mikä vielä pahempaa, ottaa lapsen mukaansa tuosta pihalta.

Tuo toinen asia sitten: kaksikielisyys. Ensimmäisenä tehdään selväksi, että lapseni toinen äidinkieli ei tule olemaan ruotsi vaan inarinsaame. Mitäkö väliä? No sitä, että ruotsinkielisellä lapsella on esimerkiksi koulujärjestelmän täysi tuki takanaan ja saamenkielisellä lapsella ei todellakaan ole. Olen kuulemma huono äiti, kun suunnittelen tuollaisen katoavan, mitättömän vähemmistökielen opettamista lapselle ensimmäisenä kielenä. Voiko tuon pahemmin enää sanoa saamelaiselle ihmiselle? Paistaako mistään muusta lauseesta läpi enää selvemmin arkipäivän rasismi ja perus_suomalaisten ylenkatsominen muita kieliryhmiä kohtaan?

Minä kuulemma teen ainakin seuraavat virheet puhuessani lapselleni saamea: opetan sille, että meidänkin saamenkielellä on mahdollisuus säilyä vaikkei ole, tuotan sille ylimääräistä työtä koulussa kun pitää lukea suomen lisäksi heti ekalta luokalta lähtien myös toista kieltä ja vieläpä jotain muuta kuin ruotsia, siirrän sille kohtuuttoman vastuun jatkaa saamen puhumista aikuisiällä ja eristän sen muista lapsista, jos se silloin seitsemän vuoden päästä voi jo opiskella pääsääntöisesti saameksi. Ainiin, ja viemällä sen saamenkieliseen päivähoitoon minimalisoin sen mahdollisuudet oppia sosiaaliseksi ihmiseksi, kun se hengaa kaikki päivät vaan samojen ihmisten kanssa. Että silleen.

Minulla ei riitä minkääntasoinen ymmärrys tuollaisten kommenttien sulattamiseen ja sisäistämiseen. Onko tässä maassa oikeasti ihmisiä, jotka ajattelee noin? Mistä niitä tulee? MIKSI?

No, tämä kamala äiti yrittää nyt vaan kestää tuollaiset idiotismiaivopierut, koska niitä tulee varmaan jatkossakin. Toivottavasti suomalaiset suomalaiset, jotka asuvat kaupungeissa kerrostaloissa, tajuavat kuinka hirvittävän hyviä vanhempia he ovat meidänlaisiin paskiaisiin verrattuina. Argh.

Ihanat, kamalat hormonit

Monet odottavat äidit kertovat kokevansa niin sanottua pesänrakennusviettiä. Kyseinen tauti iskee yleensä sen energisen keskiraskauden aikaan ja jatkuu ihan loppuun asti. Taudinkuvaan kuuluu ainakin siivousintoa, sisustuslehtien intohimoista selailua, lastenhuoneen suunnittelua, vauvanvaatteiden hamstraamista ja mahdollisen esikoisen pikkuvauvavaatteiden esiin kaivamista, tavarahankintoja ja leipomis- ja ruuanlaittointoa. Minä odottelin pesänrakennusviettiä (ja itseasiassa sitä energistä keskiraskauttakin - päiväunet on jees) vielä viime viikollakin, mutta nyt se iski. Pakko kai se on myöntää.

Edelleenkään en ole hankkinut mitään vauvalle enkä kyllä vieläkään halua/jaksa niitä tavaroita ja vaatteita alkaa miettimään, mutta tuo toinen puoli siitä pesänrakennusvietistä on kyllä tullut viime viikonloppuna ja nyt eilen ja tänään varsin tutuksi. Normaalisti inhoan siivoamista enkä ikinä nipota jostain tyhjänpäiväisestä kuppien järjestyksestä kaapissa, mutta tänään löysin itseni yllättäen hyräilemästä ja järjestelemästä astiakaappia. Lisäksi ajattelin leipoa tänään juustokakkua ja muffinsseja eilisen hääpäivämme kunniaksi (eilen tulimme molemmat vasta viiden aikaan töistä ja mies yllätti kyllä ihan totaalisesti ja vei minut ulos syömään, siksi vasta tänään). Niin ja äsken kävellessäni tietokoneelle huomasin jumineeni olohuoneeseen, mutta en tutusti jonkun naistenlehden kanssa vaan viikkaamaan torkkupeittoja, järjestelemään sohvatyynyjä ja siivoilemaan ylimääräistä tavaraa pois olohuoneesta. Niin ne vain hormonit laittoi tämänkin tulevan äidin täysin sekaisin päästään.

Tai no, onhan ne hormonit tuhojaan tehneet jo aiemminkin, vähän eri muodossa vain. Itkupotkuraivarit täysin mitättömistä asioista ovat olleet arkipäivää meidän perheessä koko raskauden ajan, samoin raskausdementia ja hysteeriset naurukohtaukset ovat tulleet tutuiksi. Ihan hauska, kun normaalistikin olen aika, krhm, temperamenttinen ja ainoastaan kerran kuussa mahdoton, niin nyt sitten tuo mahdoton-olotila on päällä 24/7. Aivan kuin olisin joku vahvistettu versio siitä, miten tuuliviiri jo ihan normaalioloissakin olen.

Raskaus ei ole sairaus, mutta ehdoton poikkeustila kylläkin. Itse en ainakaan normaalitilassa rupea itkemään surkeana, kun sämpylät ovat mielestäni liian kovia (ne oli kylläkin ihan normaaleja) tai kun koira syö sen pehmolelurotalta jalan. Enkä kyllä saa itkupotkuraivaria siitä, että mies kysyy miksen ole syönyt sen tuomia suklaita enkä siitä, kun mies unohtaa laittaa kuivausrummun päälle. Enkä varsinkaan naura jollekin äärettömän idiootille Johny English-pätkälle.

Ultrakuulumisia luovan tauon jälkeen

Rakenneultrassa kaikki ok. Vauvan koko vastasi viikkoja 20+6, eli päivän enemmän kuin ultran aikaan niitä viikkoja oli. Laskettu aika siis on ja pysyy lokakuun kolmantenatoista, ihan niinkuin ihanan säännöllisestä kierrostani laskettiin heti alussa. Siellä se pieni heilui, potki ja vilkutteli. Ihmeellistä tuo nykytekniikka: ultraaja pystyi näkemään kaikki sydämen ja aivojen rakenteet aivan älyttömän tarkasti, ja mekin erotimme selvästi nenän ja huulet. Sukupuolesta ultraaja ei ollut oikein varma. Tytöksi hän olisi sitä veikannut, mutta sanoi kuitenkin, että ei nyt näe ihan joka kulmasta joten voi hyvinkin olla silti poika.

Salaa olin vähän pettynyt. En siksi, että vauva näytti enemmän tytöltä, vaan siksi, ettei ultraaja nähnyt selvästi kumpi sieltä olisi tulossa. Eihän sitä ikinä voi varmasti tietää, mutta olisin kaivannut varmempaa veikkausta. Olisin halunnut tietää jotakin etukäteen meidän pienestä. En todellakaan olisi hankkinut valmiiksi sinisiä tai punaisia lakanoita enkä varsinkaan alkanut maalata lastenhuonetta, mutta olisin halunnut tietää. Eihän sillä mitään väliä ole, mutta jotenkin tuntuisi mukavalta odottaa jotakin... konkreettisempaa. Olisi voinut puhua pikkujätkästä tai neiti aamuvirkusta (heräsin eilen aamulla kuudelta siihen, että naperolla oli ahdasta eikä hän todellakaan epäröinyt ilmoittaa sitä) ja laittaa viestiä ystävälle, että kummitytöllä on kaikki hyvin tai ilmoittaa äidille että pojalla ei ole mitään hätää.

No, kumpi sieltä sitten ikinä tuleekaan, niin maailman rakkainhan se silti on. Eilen sanoin kiusallani miehelle, että tuu nyt niin lähelle kuin pääset kun muutaman kuukauden päästä tuossa välissä on yksi kappale pieniä tuhisijoita. (Johon mies, että no kai sille nyt oma sänky hommataan.)

Juhlapukeutumisesta ja -käyttäytymisestä

Tämäkin postaus menee tuonne lastenkasvatus-osastoon (josta minulla ei saisi vielä tässä vaiheessa olla oikein mitään mielipidettä, koska en vaan voi tietää kun niitä lapsia ei vielä ole), mutta pakko vähän avautua.

Elämään kuuluu sillointällöin myös erilaisia juhlia. On ristiäisiä, hautajaisia, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, häitä ja äidin veljen vaimon 50-vuotisjuhlia. Hyvin usein niissä juhlissa on myös lapsia.

Ehkä olen jotenkin harvinaisen niuho, mutta minun lapseni todellakin on nätisti puettuna, hiukset kammattuna ja kasvot puhtaina myös juhlissa. Aion opettaa lapselle pienestä pitäen, miten kirkossa ja juhlissa käyttäydytään silloin, kun joku muu puhuu. En tosiaan haluaisi olla se äiti, jonka lapsella on sukulaisen häissä kolme päivää sitten tehdyt ja erittäin löystyneet ranskanletit päässä, kulahtaneet lappuhaalarit ja suklaata suupielissä.

En tarkoita, että ompelisin poikalapselle minikokoisen tumman puvun tai että tyttärelläni olisi yllään silkkimekko, jota ei saa pestä pesukoneessa. En. Tarkoitan, että minun lapseni kasvot ovat puhtaat, vaatteet ovat siistit ja puhtaat ja hiukset ovat nätisti kammatut. Sen juhlien virallisen osuuden jälkeen on ihan sama, jos vähän mekko rypistyy tai hiukset menevät takkuun leikkiessä, mutta sitä ei saa tapahtua silloin, kun hääpari seisoo alttarilla ja pappi kysyy että tahdotko.

Niin, ja minun lapseni ei ole se, joka saa itkupotkuraivarit kesken hautajaisten yksinlaulun. Ja jos saakin, niin minä en ole se äiti, joka ei tajua poistua kappelista vaan kuiskii hiljaa lapselle että koitapa nyt olla ihmisiksi tai pahimmassa tapauksessa kuiskaa sille lapsen isälle että tee jotakin.

Ei se nyt voi olla niin uskomattoman vaikeaa pukea lapselle hautajaisiin mustia housuja ja mustaa paitaa sen kirkkaanoranssin lappuhaalarin sijaan. Eikä se nyt voi olla niin uskomattoman vaikeaa opettaa lapselle, että kirkossa on tapana istua hiljaa paikoillaan.

PS, sinä, joka nyt palat halusta kirjoittaa että "sittenpähän näet kun sinulla on lapsia, ei meilläkään onnistunut", kirjoitathan myös, miksi se homma ei toiminutkaan. Eikö se toiminut siksi, että lapsi vain yksinkertaisesti on vilkas vai olisiko syy voinut olla esim. siinä, ettei lapsen kanssa oltu ikinä puhuttu - saati harjoiteltu - miten kirkossa käyttäydytään?

Mitä on neutraali kasvatus?

Tämä kirjoitus ei nyt varsinaisesti liity raskauteen, mutta lapsen kasvatukseen kyllä vähän enemmän.

Meille on ollut alusta asti täysin itsestäänselvää, että lapsemme kastetaan kristilliseen uskoon ja liitetään osaksi seurakuntaa ja kirkkoa. Ei meidän ole tarvinnut keskustella tästä asiasta, koska se on päivänselvää - kuulumme molemmat kirkkoon ja uskomme molemmat, meidät vihittiin kirkossa ja olemme molemmat viihtyneet niin seurakunnan kerhoissa kuin leireilläkin. Itse toimin vielä useita vuosia aktiivisesti lastenleireillä isosena ja rippikoulun jälkeen myös muutamallakin riparilla.

En silti ole voinut välttää tätä toisinaan kiihkeääkin keskustelua siitä, tulisiko lapselle järjestää nimiäiset perinteisen kasteen sijaan. Ei siinä, jos ei usko eikä kuulu kirkkoon niin lapsen kastaminen olisi melko hassua ja ymmärrän kyllä, jos jonkinlaiset juhlat halutaan silti pitää. Nimiäiset onkin ihan hyvä nimi tällaiselle tilaisuudelle, jossa julkistetaan se nimi ja kahvitellaan lähimpien ystävien kesken, juhlitaan vauvan syntymää ja vietetään aikaa yhdessä.

On silti olemassa ihmisiä, jotka kivenkovaa väittävät, että nimiäiset on parempi vaihtoehto kuin ristiäiset, huolimatta vanhempien vakaumuksesta tai suvun perinteistä. No joo, nimiäiset on parempi vaihtoehto kuin ristiäiset, jos tosiaan vanhemmat eivät usko/eivät kuulu kirkkoon eivätkä siksi halua lastaan kirkkoon liittää. Nimiäiset ei kuitenkaan ole automaattisesti se fiksumpi, uudempi tai persoonallisempi vaihtoehto. Keskustelussa on muutamia todella utopistisia argumentteja, joista poimin nyt lemppareitani tähän.

Kaikki järjestää ristiäiset vain, koska niin on aina ollut tapana.

No ei. Me järjestämme ristiäiset, koska haluamme, että lapsi kastetaan kristilliseen uskoon ja liitetään seurakuntaamme ja kirkkoon. Jos emme haluaisi tehdä niin, lasta ei kastettaisi. Ei meillä mennä sukulaisten mielen mukaan missään asiassa, miksi siis tässäkään?

Nimiäiset on persoonallisempi vaihtoehto, kun ei tarvitse mennä kaavan mukaan eikä veisata virsiä. Ei kukaan kuitenkaan laula ja se on sitten noloa se.

Ristiäisissä ja kasteessa on kaava, kyllä. Se kaava koskee kuitenkin vain ja ainoastaan sitä itse kastetoimitusta, ei koko juhlaa, joten ristiäisistä saa niin halutessaan varmasti persoonalliset ja ainutlaatuiset juhlat. Virsien veisaaminen taas voidaan tehdä monellakin tapaa: meillä ne molemmat virret tullaan todennäköisesti esittämään yksinlauluna tai vähintäänkin säestyksen kanssa. Muutenkaan en oikein ymmärrä tässä tuota persoonallisuuden argumenttia - nimiäiset kun kovin usein muistuttavat niitä ristiäisiä. Osa hommaa käytännössä kaiken muun paitsi kastemaljan: on puhuja, haltiakummit/kummit, kukat ja kynttilät pöydällä ja kaikki vielä asettuvat seisomaan juuri samoin kuin kasteen aikana on tapana. Mikähän tuossa on sitä peräänkuulutettua persoonallisuutta? Ja sitäpaitsi, eiköhän jokainen kastejuhla ja jokaiset nimiäiset ole ainutlaatuinen tilaisuus. Vauvaahan sinne on tultu juhlimaan eikä sitä, kuka keksii kaikista epäperinteisimmät juhlat.

En halua liittää lasta mihinkään ennenkuin hän on itse valmis päättämään uskostaan. Haluan antaa hänelle puolueettoman kasvatuksen ja jättää kaikki ovet auki.

Tämä on mun lemppari kyllä kaikista. Mistähän sitä alkaisi purkamaan... no, ensinnäkin, vanhemmat tekevät lapsen puolesta suuriakin päätöksiä täysin lupaa tai mielipidettä kysymättä. Synnytyksestä lähtien äiti ja isä ovat ne kaksi henkilöä, jotka lapsen elämästä päättävät niin kauan kuin se vain on tarpeen. Harva lapsi saa itse valita päiväkotiaan tai kouluaan, ja ne ovat kuitenkin hyvin suuressa osassa lapsen kehitystä ja pysyvät mielessä varmasti koko loppuelämän. Miksi kirkkoon liittäminen - joka ei velvoita lasta yhtään mihinkään - olisi yhtään sen suurempi tai radikaalimpi päätös?

Puolueeton kasvatus, jepjep. Puolueeton tai neutraali kasvatus uskonasioiden suhteen on täysin mahdotonta. Lapsi imee vanhemmiltaan koko elämänkatsomuksen ja jos siihen kuuluu usko, niin lapsi nuorena uskoo siihen, että on olemassa heppu nimeltä Jumala. Uskoa ei kuitenkaan voi tarjota valmiina, vaan oma usko on jokatapauksessa käytävä läpi jossain vaiheessa, ja se joku vaihe on sitten rippikoulu. Jos siinä vaiheessa nuori ei halua enää kirkossa olla eikä usko, niin ok, kirkosta voi erota melko helposti. Siinä se.

Jos taas kotona puhutaan uskosta "hapatuksena" tai "humpuukina" ja lapselle opetetaan pienestä asti, että maailma syntyi alkuräjähdyksestä, niin silloin lapsesta kasvaa ateistinalku. Tällainen kasvatus on aivan yhtä kaukana puolueettomasta kasvatuksesta kuin kristillinenkin kasvatus.

Jos taas kotona ei puhuta uskosta, ei korosteta asiaa puolesta eikä vastaan, niin silloin lapsi oppii, että uskonasiat eivät ole tärkeitä eikä niistä tarvitse puhua. Sekö on sitten sitä puolueetonta kasvatusta?

Niin, että ei se kaste sen lapsen elämää tuhoa tai mitään ovia sulje. On kuitenkin olemassa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat kristillisestä kasvatuksesta huolimatta kokeneet, etteivät tarvitse uskoa elämäänsä. Homma kuitenkin toimii myös toisinpäin: lähes jokaisella rippileirillä on joku, joka kastetaan. Ei se ole sen kummempaa. Miksi siis olisi helpompaa tai lapsen kannalta enemmän oikein jättää lapsi kastamatta kuin kastaa? Miksi kirkosta eroaminen on nuorelle tuhoisampi vaihtoehto kuin siihen liittyminen?

Ei mulla muuta tähän hätään.

Eihän raskaus oo mikään sairaus! - No yritäpä ite nostaa laatikkoa ja kuvitella miltä tuntuu kun joku painaa kohtua kasaan

Välillä on sellaisia päiviä, kun tuntee itsensä lähinnä invalidiksi. Minulla oli eilen ja toissapäivänä kaksi sellaista päivää peräkkäin.

Toissapäivänä pelasimme ensimmäistä kertaa talven jälkeen koripalloa. Ensin kaikki meni hyvin, kun lähinnä heittelimme koreja ja pomputtelimme palloa laiskasti. Sitten remmiin astui sen verran enemmän ihmisiä, että päätimme pelata 3 vs. 3 katukorista. No, ei siinä mitään, ensimmäiset viisi minuuttia meni oikein hyvin: oli ihan mahtavuutta pitkästä aikaa spurttailla kunnolla ja antaa pelin vain viedä mennessään. Juoksin, pysähdyin, hyppäsin, heitin, juoksin, pysähdyin enkä hetkeen edes muistanut, että olen raskaana ja joku tiukkapipoisempi saattaisi tuomita minut tästä touhusta.

Sitten ne tulivat, ensimmäiset niinsanotut harjoitussupistukset.

Eihän minulla oikeasti ole mitään vertailukohtaa tai tietoa siitä, miltä ne tuntuvat. Olin - ja olen edelleen - silti aivan varma että niistä juuri oli kyse. Vatsa meni aivan kivikovaksi ja tuntui todella epämiellyttävältä, vähän niinkuin olisi ollut valtava paineentunne vatsassa. Säikähdin ensin ja pysähdyin (mies varmaan säikähti vielä enemmän kun yhtäkkiä pysähdyin, menin ihan vakavaksi ja hieroin vatsaa), mutta sitten hoksasin mistä oli kyse. Löysäsin tahtia, yritin hillitä itseäni ja loppupelit menivät täysin ongelmitta.

Toinen tapaus oli eilen, kun minun olisi pitänyt töissä tyhjentää auto painavista laatikoista. No, eihän siinä auttanut kuin kävellä toimistoon ja sanoa että voisko joku kantaa nämä minun puolesta. Olipa aivan mahtavaa vain seisoa vieressä ja yrittää selvitä jotenkin siitä vaivautuneesta olosta, kun joku toinen tyhjensi minun autoani minun käyttämistä tavaroista. Onneksi, voi onneksi, olen kummisetäni kanssa samassa paikassa töissä ja häneltä oli helppo pyytää apua.

Sen päälle että olin jo kahtena päivänä peräkkäin joutunut käyttäytymään täysin päinvastoin kuin normaalisti käyttäydyn - minä en todellakaan ole koripallossa se, joka kyttää reunalla eikä rymyä siellä kaiken keskellä enkä minä todellakaan ole se avuton nainen, joka ei itse osaa nostaa laatikoita autosta - kärsin eilen illalla ihan järjettömästä närästyksestä. Minua ei närästä koskaan, paitsi näköjään nyt kun olen raskaana. Voi että miten hienoa. Tietenkään meillä ei ollut närästyslääkkeitä kotona ja oli jo myöhä, joten hiphei vain. Kärsin siinä sitten siihen asti että pahin vaihe meni ohi ja sain nukahdettua.

Minulla on vihlonut nivusia, olen kärsinyt alaselkäkivuista, rintani olivat aivan uskomattoman kipeät alkuraskauden aikaan, en muista mitään, olen täysin avuton kun pitäisi kantaa jotakin, kumartelu ja kenkien laitto alkaa tuottaa hankaluuksia pallomahan takia ja nyt minua näköjään närästääkin. Mitä vielä?

Minua är-syt-tää, kun olen niin avuton. Minä olen aina kantanut ostokseni itse ja minä olen aina ollut se tyttö, joka jaksaa kantaa ne painavimmatkin laatikot. Minulla ei pelota pätkääkään nousta korkealle laittamaan jouluvaloja paikoilleen ja minä olen aina pitänyt kiinni siitä, että kenkien laittoa varten ei tarvitse istua alas. Ja nyt minun pitäisi osata pyytää apua, koska minä en voi. Ette usko miten vaikeaa se voi joskus olla.

PS, alle viikko rakenneultraan. Vaikka invalidina oleminen on raivostuttavaa, minua jännittää ja olen samalla vähän innoissanikin. Vaikka tiedänkin, ettei se ole mikään "mennään moikkaan vauvaa ja katsotaan onko se tyttö vai poika"-tilaisuus, niin haluan ajatella siitä juuri niin. Sanokaa vain pinnalliseksi tai ihan miksi tahansa, mutta kyllä minä aion kysyä kumpi sieltä olisi tulossa. En minä halua tuhlata aikaani vielä siihenkin, että murehdin jo valmiiksi mahdollista sydänvikaa (niitä on suvussa ollut nyt muutamia) tai rakennevikaa. Haluan ajatella että pienellä on kaikki hyvin ja jospa se vaikka vähän vilauttaisi, niin me tiedettäis edes vähän siitä etukäteen. Me, äiti ja iskä. Hullua.