Juhlapukeutumisesta ja -käyttäytymisestä

Tämäkin postaus menee tuonne lastenkasvatus-osastoon (josta minulla ei saisi vielä tässä vaiheessa olla oikein mitään mielipidettä, koska en vaan voi tietää kun niitä lapsia ei vielä ole), mutta pakko vähän avautua.

Elämään kuuluu sillointällöin myös erilaisia juhlia. On ristiäisiä, hautajaisia, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, häitä ja äidin veljen vaimon 50-vuotisjuhlia. Hyvin usein niissä juhlissa on myös lapsia.

Ehkä olen jotenkin harvinaisen niuho, mutta minun lapseni todellakin on nätisti puettuna, hiukset kammattuna ja kasvot puhtaina myös juhlissa. Aion opettaa lapselle pienestä pitäen, miten kirkossa ja juhlissa käyttäydytään silloin, kun joku muu puhuu. En tosiaan haluaisi olla se äiti, jonka lapsella on sukulaisen häissä kolme päivää sitten tehdyt ja erittäin löystyneet ranskanletit päässä, kulahtaneet lappuhaalarit ja suklaata suupielissä.

En tarkoita, että ompelisin poikalapselle minikokoisen tumman puvun tai että tyttärelläni olisi yllään silkkimekko, jota ei saa pestä pesukoneessa. En. Tarkoitan, että minun lapseni kasvot ovat puhtaat, vaatteet ovat siistit ja puhtaat ja hiukset ovat nätisti kammatut. Sen juhlien virallisen osuuden jälkeen on ihan sama, jos vähän mekko rypistyy tai hiukset menevät takkuun leikkiessä, mutta sitä ei saa tapahtua silloin, kun hääpari seisoo alttarilla ja pappi kysyy että tahdotko.

Niin, ja minun lapseni ei ole se, joka saa itkupotkuraivarit kesken hautajaisten yksinlaulun. Ja jos saakin, niin minä en ole se äiti, joka ei tajua poistua kappelista vaan kuiskii hiljaa lapselle että koitapa nyt olla ihmisiksi tai pahimmassa tapauksessa kuiskaa sille lapsen isälle että tee jotakin.

Ei se nyt voi olla niin uskomattoman vaikeaa pukea lapselle hautajaisiin mustia housuja ja mustaa paitaa sen kirkkaanoranssin lappuhaalarin sijaan. Eikä se nyt voi olla niin uskomattoman vaikeaa opettaa lapselle, että kirkossa on tapana istua hiljaa paikoillaan.

PS, sinä, joka nyt palat halusta kirjoittaa että "sittenpähän näet kun sinulla on lapsia, ei meilläkään onnistunut", kirjoitathan myös, miksi se homma ei toiminutkaan. Eikö se toiminut siksi, että lapsi vain yksinkertaisesti on vilkas vai olisiko syy voinut olla esim. siinä, ettei lapsen kanssa oltu ikinä puhuttu - saati harjoiteltu - miten kirkossa käyttäydytään?

Mitä on neutraali kasvatus?

Tämä kirjoitus ei nyt varsinaisesti liity raskauteen, mutta lapsen kasvatukseen kyllä vähän enemmän.

Meille on ollut alusta asti täysin itsestäänselvää, että lapsemme kastetaan kristilliseen uskoon ja liitetään osaksi seurakuntaa ja kirkkoa. Ei meidän ole tarvinnut keskustella tästä asiasta, koska se on päivänselvää - kuulumme molemmat kirkkoon ja uskomme molemmat, meidät vihittiin kirkossa ja olemme molemmat viihtyneet niin seurakunnan kerhoissa kuin leireilläkin. Itse toimin vielä useita vuosia aktiivisesti lastenleireillä isosena ja rippikoulun jälkeen myös muutamallakin riparilla.

En silti ole voinut välttää tätä toisinaan kiihkeääkin keskustelua siitä, tulisiko lapselle järjestää nimiäiset perinteisen kasteen sijaan. Ei siinä, jos ei usko eikä kuulu kirkkoon niin lapsen kastaminen olisi melko hassua ja ymmärrän kyllä, jos jonkinlaiset juhlat halutaan silti pitää. Nimiäiset onkin ihan hyvä nimi tällaiselle tilaisuudelle, jossa julkistetaan se nimi ja kahvitellaan lähimpien ystävien kesken, juhlitaan vauvan syntymää ja vietetään aikaa yhdessä.

On silti olemassa ihmisiä, jotka kivenkovaa väittävät, että nimiäiset on parempi vaihtoehto kuin ristiäiset, huolimatta vanhempien vakaumuksesta tai suvun perinteistä. No joo, nimiäiset on parempi vaihtoehto kuin ristiäiset, jos tosiaan vanhemmat eivät usko/eivät kuulu kirkkoon eivätkä siksi halua lastaan kirkkoon liittää. Nimiäiset ei kuitenkaan ole automaattisesti se fiksumpi, uudempi tai persoonallisempi vaihtoehto. Keskustelussa on muutamia todella utopistisia argumentteja, joista poimin nyt lemppareitani tähän.

Kaikki järjestää ristiäiset vain, koska niin on aina ollut tapana.

No ei. Me järjestämme ristiäiset, koska haluamme, että lapsi kastetaan kristilliseen uskoon ja liitetään seurakuntaamme ja kirkkoon. Jos emme haluaisi tehdä niin, lasta ei kastettaisi. Ei meillä mennä sukulaisten mielen mukaan missään asiassa, miksi siis tässäkään?

Nimiäiset on persoonallisempi vaihtoehto, kun ei tarvitse mennä kaavan mukaan eikä veisata virsiä. Ei kukaan kuitenkaan laula ja se on sitten noloa se.

Ristiäisissä ja kasteessa on kaava, kyllä. Se kaava koskee kuitenkin vain ja ainoastaan sitä itse kastetoimitusta, ei koko juhlaa, joten ristiäisistä saa niin halutessaan varmasti persoonalliset ja ainutlaatuiset juhlat. Virsien veisaaminen taas voidaan tehdä monellakin tapaa: meillä ne molemmat virret tullaan todennäköisesti esittämään yksinlauluna tai vähintäänkin säestyksen kanssa. Muutenkaan en oikein ymmärrä tässä tuota persoonallisuuden argumenttia - nimiäiset kun kovin usein muistuttavat niitä ristiäisiä. Osa hommaa käytännössä kaiken muun paitsi kastemaljan: on puhuja, haltiakummit/kummit, kukat ja kynttilät pöydällä ja kaikki vielä asettuvat seisomaan juuri samoin kuin kasteen aikana on tapana. Mikähän tuossa on sitä peräänkuulutettua persoonallisuutta? Ja sitäpaitsi, eiköhän jokainen kastejuhla ja jokaiset nimiäiset ole ainutlaatuinen tilaisuus. Vauvaahan sinne on tultu juhlimaan eikä sitä, kuka keksii kaikista epäperinteisimmät juhlat.

En halua liittää lasta mihinkään ennenkuin hän on itse valmis päättämään uskostaan. Haluan antaa hänelle puolueettoman kasvatuksen ja jättää kaikki ovet auki.

Tämä on mun lemppari kyllä kaikista. Mistähän sitä alkaisi purkamaan... no, ensinnäkin, vanhemmat tekevät lapsen puolesta suuriakin päätöksiä täysin lupaa tai mielipidettä kysymättä. Synnytyksestä lähtien äiti ja isä ovat ne kaksi henkilöä, jotka lapsen elämästä päättävät niin kauan kuin se vain on tarpeen. Harva lapsi saa itse valita päiväkotiaan tai kouluaan, ja ne ovat kuitenkin hyvin suuressa osassa lapsen kehitystä ja pysyvät mielessä varmasti koko loppuelämän. Miksi kirkkoon liittäminen - joka ei velvoita lasta yhtään mihinkään - olisi yhtään sen suurempi tai radikaalimpi päätös?

Puolueeton kasvatus, jepjep. Puolueeton tai neutraali kasvatus uskonasioiden suhteen on täysin mahdotonta. Lapsi imee vanhemmiltaan koko elämänkatsomuksen ja jos siihen kuuluu usko, niin lapsi nuorena uskoo siihen, että on olemassa heppu nimeltä Jumala. Uskoa ei kuitenkaan voi tarjota valmiina, vaan oma usko on jokatapauksessa käytävä läpi jossain vaiheessa, ja se joku vaihe on sitten rippikoulu. Jos siinä vaiheessa nuori ei halua enää kirkossa olla eikä usko, niin ok, kirkosta voi erota melko helposti. Siinä se.

Jos taas kotona puhutaan uskosta "hapatuksena" tai "humpuukina" ja lapselle opetetaan pienestä asti, että maailma syntyi alkuräjähdyksestä, niin silloin lapsesta kasvaa ateistinalku. Tällainen kasvatus on aivan yhtä kaukana puolueettomasta kasvatuksesta kuin kristillinenkin kasvatus.

Jos taas kotona ei puhuta uskosta, ei korosteta asiaa puolesta eikä vastaan, niin silloin lapsi oppii, että uskonasiat eivät ole tärkeitä eikä niistä tarvitse puhua. Sekö on sitten sitä puolueetonta kasvatusta?

Niin, että ei se kaste sen lapsen elämää tuhoa tai mitään ovia sulje. On kuitenkin olemassa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat kristillisestä kasvatuksesta huolimatta kokeneet, etteivät tarvitse uskoa elämäänsä. Homma kuitenkin toimii myös toisinpäin: lähes jokaisella rippileirillä on joku, joka kastetaan. Ei se ole sen kummempaa. Miksi siis olisi helpompaa tai lapsen kannalta enemmän oikein jättää lapsi kastamatta kuin kastaa? Miksi kirkosta eroaminen on nuorelle tuhoisampi vaihtoehto kuin siihen liittyminen?

Ei mulla muuta tähän hätään.

Eihän raskaus oo mikään sairaus! - No yritäpä ite nostaa laatikkoa ja kuvitella miltä tuntuu kun joku painaa kohtua kasaan

Välillä on sellaisia päiviä, kun tuntee itsensä lähinnä invalidiksi. Minulla oli eilen ja toissapäivänä kaksi sellaista päivää peräkkäin.

Toissapäivänä pelasimme ensimmäistä kertaa talven jälkeen koripalloa. Ensin kaikki meni hyvin, kun lähinnä heittelimme koreja ja pomputtelimme palloa laiskasti. Sitten remmiin astui sen verran enemmän ihmisiä, että päätimme pelata 3 vs. 3 katukorista. No, ei siinä mitään, ensimmäiset viisi minuuttia meni oikein hyvin: oli ihan mahtavuutta pitkästä aikaa spurttailla kunnolla ja antaa pelin vain viedä mennessään. Juoksin, pysähdyin, hyppäsin, heitin, juoksin, pysähdyin enkä hetkeen edes muistanut, että olen raskaana ja joku tiukkapipoisempi saattaisi tuomita minut tästä touhusta.

Sitten ne tulivat, ensimmäiset niinsanotut harjoitussupistukset.

Eihän minulla oikeasti ole mitään vertailukohtaa tai tietoa siitä, miltä ne tuntuvat. Olin - ja olen edelleen - silti aivan varma että niistä juuri oli kyse. Vatsa meni aivan kivikovaksi ja tuntui todella epämiellyttävältä, vähän niinkuin olisi ollut valtava paineentunne vatsassa. Säikähdin ensin ja pysähdyin (mies varmaan säikähti vielä enemmän kun yhtäkkiä pysähdyin, menin ihan vakavaksi ja hieroin vatsaa), mutta sitten hoksasin mistä oli kyse. Löysäsin tahtia, yritin hillitä itseäni ja loppupelit menivät täysin ongelmitta.

Toinen tapaus oli eilen, kun minun olisi pitänyt töissä tyhjentää auto painavista laatikoista. No, eihän siinä auttanut kuin kävellä toimistoon ja sanoa että voisko joku kantaa nämä minun puolesta. Olipa aivan mahtavaa vain seisoa vieressä ja yrittää selvitä jotenkin siitä vaivautuneesta olosta, kun joku toinen tyhjensi minun autoani minun käyttämistä tavaroista. Onneksi, voi onneksi, olen kummisetäni kanssa samassa paikassa töissä ja häneltä oli helppo pyytää apua.

Sen päälle että olin jo kahtena päivänä peräkkäin joutunut käyttäytymään täysin päinvastoin kuin normaalisti käyttäydyn - minä en todellakaan ole koripallossa se, joka kyttää reunalla eikä rymyä siellä kaiken keskellä enkä minä todellakaan ole se avuton nainen, joka ei itse osaa nostaa laatikoita autosta - kärsin eilen illalla ihan järjettömästä närästyksestä. Minua ei närästä koskaan, paitsi näköjään nyt kun olen raskaana. Voi että miten hienoa. Tietenkään meillä ei ollut närästyslääkkeitä kotona ja oli jo myöhä, joten hiphei vain. Kärsin siinä sitten siihen asti että pahin vaihe meni ohi ja sain nukahdettua.

Minulla on vihlonut nivusia, olen kärsinyt alaselkäkivuista, rintani olivat aivan uskomattoman kipeät alkuraskauden aikaan, en muista mitään, olen täysin avuton kun pitäisi kantaa jotakin, kumartelu ja kenkien laitto alkaa tuottaa hankaluuksia pallomahan takia ja nyt minua näköjään närästääkin. Mitä vielä?

Minua är-syt-tää, kun olen niin avuton. Minä olen aina kantanut ostokseni itse ja minä olen aina ollut se tyttö, joka jaksaa kantaa ne painavimmatkin laatikot. Minulla ei pelota pätkääkään nousta korkealle laittamaan jouluvaloja paikoilleen ja minä olen aina pitänyt kiinni siitä, että kenkien laittoa varten ei tarvitse istua alas. Ja nyt minun pitäisi osata pyytää apua, koska minä en voi. Ette usko miten vaikeaa se voi joskus olla.

PS, alle viikko rakenneultraan. Vaikka invalidina oleminen on raivostuttavaa, minua jännittää ja olen samalla vähän innoissanikin. Vaikka tiedänkin, ettei se ole mikään "mennään moikkaan vauvaa ja katsotaan onko se tyttö vai poika"-tilaisuus, niin haluan ajatella siitä juuri niin. Sanokaa vain pinnalliseksi tai ihan miksi tahansa, mutta kyllä minä aion kysyä kumpi sieltä olisi tulossa. En minä halua tuhlata aikaani vielä siihenkin, että murehdin jo valmiiksi mahdollista sydänvikaa (niitä on suvussa ollut nyt muutamia) tai rakennevikaa. Haluan ajatella että pienellä on kaikki hyvin ja jospa se vaikka vähän vilauttaisi, niin me tiedettäis edes vähän siitä etukäteen. Me, äiti ja iskä. Hullua.

Lähdin kauppaan, rahaa meni ja mitään en itelle ostanut

Me emme ole ostaneet vauvalle vielä yhtään mitään. Tänään raskausviikkoja on 19+3 (ja ei, en todellakaan muista ulkoa vaan käytän aina Vau.fi-laskuria tai sitten lasken itse) eli on hyvinkin todennäköistä että vauva on tasan saman ajan kuluttua jo maailmassa. Aika on mennyt kuin huomaamatta enkä usko, että tämä tahti tästä ainakaan hidastuu (muistuttakaa mua tästä kun raskausviikkoja on 38+ ja mulla ahdistaa ihan tosissaan jo). Ja meidän vauvalle ei ole mitään. Ei kun hups, huijasin. On sille verhot, jotka löytyivät edesmenneen anopin kangas- ja verhokätköistä. Jes.

Minua ahdistaa, kun ihmiset kyselevät että jokos olette miettineet millaisen sängyn ostatte ja mites toi vauvanhuoneen sisustus, oletteko ajatelleet? Ja joko olet alkanut kutomaan pieniä vauvansukkia, sehän syntyy talvea vasten ja tarvitsee niitä! Ja vaunut, hei vaunut, millaiset renkaat te tarvitsette, tai kopan, ja mistä kuosista sä tykkäisit? Kai te olette edes katselleet?

No ei, me ei olla uhrattu ajatustakaan vauvanhuoneen sisustukselle. Enkä minä osaa kutoa. Eikä sänkyäkään olla sen kummemmin mietitty, oikeastaan vain sen verran, että vauvalle hommataan ihan oma sänky ja se saa nukkua siinä ihan alusta asti mahdollisimman paljon. Ja sen verran että se sopii kyllä tuohon meidän makkariin ekaksi puoleksi vuodeksi, tai mistä minä tiedän kauanko vauva nukkuu vanhempien huoneessa?

Ja ne vaunut, voi apua. Otin kaupungissa käydessäni mukaan jostain vauva-asialiikkeestä Brion vaunuesitteen ja minä en kertakaikkiaan tajua, mitä eroa niillä voi olla (paitsi hinta). Huipuinta minusta on se, että ne vaunujen "tuoteselosteet", tai siis ne kuitenkin, näyttävät suunnilleen joiltain autojen tai mopojen vastaavilta iskunvaimentineen ja ilmanpaineineen ja lisävarustelistoineen. Huoh. Minä tiedän vain, että vaunuilla pitää päästä liikkumaan muuallakin kuin tasaisella asfaltilla ja että jos ne sais jotenkin läjään niin hyvä. Ja eikös sellaiset vaunut, jotka täyttävät tämän minun huikean vaatimuslistani, olekin niitä kaikkein kalleimpia. Miksi hitossa?! Mulle on aivan yks ja sama, saako sen kopan irti siitä vai ei ja saako sinne alle tavaraa vai ei ja saako niihin näppärästi kiinni hoitolaukkua vai ei ja kaikkein vähiten minua kiinnostaa joku uniikkidesign-kuosi. Ja sitten minä saan maksaa niistä kaikkein kalleimmista vaunuista, reilua.

Kuten jo sanoinkin, kävin taannoin parissakin vauva-asialiikkeessä. Molempien näyteikkunoissa oli myös äitivaatteita, ja kävelinkin lähinnä niiden perässä liikkeisiin - vain huomatakseni, että tuo suuri äitiosasto kattoi toisessa kaksi ja toisessa kolme rekkiä ja ne vaatteet olivat... rumia. Loppukauppa olikin sitten omistettu toinen toistaan pienemmille vaatteille ja kuville, joissa supertrendikkäät vauvat ja pikkulapset poseerasivat hurmaavasti kameroille.

Minua se asettelu ahdisti. Se kertoi jotenkin kierosti ja samalla hyvin suoraan, että äidit eivät shoppaile itselleen vaan vauvalle. Omat tarpeet on siirrettävä jonnekin hyvin kauas taka-alalle ja shoppailureissuilla pääprioriteetti on vauva ja vauvan uudet vaatteet - joita se vauva tarvitsee yhtä paljon kuin äitikin niitä uusia vaatteita. Paitsi että se vauva ei tod. näk. saa niistä uusista vaatteista läheskään yhtä paljon mielihyvää kuin nuori nainen omistaan. Mielikuvaa vahvisti äidit, joita näin ostoskeskuksessa: viiden-kymmenen sentin juurikasvut, kulahtaneet farkut/parhaissa tapauksissa kollarit, telttamallin paidat, meikittömät kasvot ja lenkkarit/crocsit kertoivat karua kieltään siitä, että äiti ei tuhlaa aikaa eikä rahaa itsensä hoitamiseen.

Minä ymmärrän, ettei joka aamu varmasti ole energiaa meikata tai valita niitä edustavia vaatteita. Tai ettei jokaiselle kauppareissulle edes kiinnosta miettiä mitä päällensä laittaa, puhumattakaan meikkaamisesta. Mutta minulla on kyllä se kuuluisa joku raja, myös silloin, kun minulla on vauva.

Mitä mietit?

Voi Facebook.

Kirjoittaako tilapäivitys neuvolakäynnistä vaiko eikö? Laittaako kuva jossa maha näkyy vaiko eikö? Viitatako vauvaan/raskauteen/äitiyslomaan jonkun julkisella seinällä vaiko eikö?

Minä en ole vielä kirjoittanut sinne sanallakaan vauvasta tai raskaudesta. Ensin ajattelin, että en kirjoitakaan koko aikana, korkeintaan sitten kun vauva on syntynyt ja se on kuitenkin kätevä kanava ilmoittaa kaikille. Kyllähän minä nyt muutenkin olen yhteyksissä niihin kaikkiin olennaisimpiin ihmisiin joille haluankin vauvasta kertoa, niinhän?

Pari kertaa on ihan oikeasti haluttanut kirjoittaa siihen tilapäivitykseen jotakin, esimerkiksi nt-ultran jälkeen ja silloin, kun tunnistin jo oikeasti liikkeet liikkeiksi. Molemmilla kerroilla päädyin kuitenkin vielä odottamaan, koska mitäjosmitäjosmitäjos.

No, nyt meidän pitäisi olla jo hyvinkin turvallisilla vesillä. Ainahan voi sattua mitä tahansa, mutta ensimmäinen kolmannes kuitenkin meni jo ja vauvalla on sydänäänistä, liikkeistä ja sf-mitasta päätellen kaikki paremmin kuin hyvin. Inhoan kaikkea salailua ja voisinkin ihan hyvin kuvitella laittavani kuvan, jossa se maha näkyy kaikelle kansalle - niin kieroa ja ristiriitaista kuin se onkin kun ottaa huomioon, etten halua esitellä mahaani kenellekään. Tämä kaapistatulemisen halu saa minut tuntemaan itseni vähintäänkin omituiseksi.

Ja sitäpaitsi: jos minä aloitan vauvahehkuttamisen Facebookissa jo nyt, tuleeko minusta yksi niistä, jotka kirjoittavat tilapäivityksiään vain ja ainoastaan vauvaan liittyen? Yksi niistä, jotka kertovat täysin ilman sensuuria vauvan eritteistä ja suolen toiminnasta? Yksi niistä, jotka kirjoittavat imettämisestä? Yksi niistä, jotka kirjoittavatkin jo niinkuin lässyttävät vauvalleen? Yksi niistä, jotka kirjoittavat jokaisesta hymystä, itkusta, potan ohi menneestä tähtäyksestä ja ensimmäisestä viilin/jogurtin/mustikan/perunan syömisestä?

Koska sitä minä en halua. Ikinä. Minä haluan, että ihmiset pitävät minua suunnilleen selväjärkisenä, minä haluan olla selväjärkinen, ajatteleva aikuinen ihminen. Jolla on vauva. Minä olen myös vannonut, etten perusta vauvalle viittä eri kuvakansiota jotka ovat täynnä samanlaisia kuvia. Jos perustan sen yhdenkin, niin minulta saa vapaasti kiristää FB-tunnukset ja käydä poistamassa sen kansion sieltä. No okei, se yksi menee, kunhan siellä on erilaisia kuvia. Tai no ei se mene.

Ehkä minä odotan sitä, että minusta otetaan kuva ihan jossain muussa yhteydessä ja laitan sitten sen sinne Facebookiin. Olettaen siis, että kuva on sellainen jonka voisin laittaa sinne ihan ilman sitä mahaakin.

Mites siellä masussa tänään voidaan tuitui?

Kun on raskaana, vatsa kasvaa. Normaaliäiti suhtautuu tähän ehkä aluksi vähän epäillen ja peitellen, mutta puolivälin lähestyessä ja vatsan muuttuessa selväksi vauvamahaksi normaaliäiti on siitä jo ylpeä. Normaaliäiti ostaa innoissaan äitiysvaatteita, jotka korostavat sitä masua ja normaaliäiti myös ikuistaa mahaansa säännöllisin väliajoin masukuviin voidakseen jälkeenpäin sitten ihastella vauvan yksiötä.

Minä en ole tässä(kään) suhteessa ihan normaali.

Ensinnäkin, inhoan sanoja masu, masuasukki, masukki, masukuva ja vauvan yksiö/kaksio/kolmio. Se on maha. Tai pallo. Ja se siellä elävä tyyppi on ihan vaan vauva, ei mikään masuasukki. Kun sanotte sanan masuasukki, alatte väkisinkin vähän lässyttämään. Kokeilkaapa vaikka.

Toisekseen, en ole tästä mahasta ylpeä. Minusta se on lähinnä kiusallinen. Kun kävelen töissä, ihmiset eivät näe kasvojani vaan mahani. Ja he eivät todellakaan osaa/viitsi peitellä tuijotustaan kovin kummoisesti. Kun kävelen kaupassa ja minulla on istuva takki päällä, ihmiset tuijottavat mahaani täysin esteettömästi. Kun kävelen alkuillasta viettämään aikaa kavereiden kanssa paikalliseen pubiin, saan ohikulkevilta mummoilta hyvin paheksuvia katseita huolimatta siitä, nousinko juuri auton ratista vai en.

Maha on varma merkki siitä, että on raskaana. Ja kun on raskaana, tulevan äidin elämässä ei saisi olla suunnilleen mitään muuta kuin vauva, vauvanhuoneen sisustusta, vauvan tarvikkeiden hankkimista, neuvolakäyntejä, äitiysvaatteita ja mammajoogaa. Ihmiset olettavat, että haluan aina puhua vauvasta ja raskaudesta ja siksipä minulta ei enää kysytä "Mitä kuuluu?" vaan "Mites olet jaksellut?" tai "Mites masussa voidaan?". Parhaat tuijottavat kysymystä esittäessään mahaani, ja joskus olen meinannut olla vain hiljaa ja sanoa kummastuneelle katseelle että no, oottele nyt, kyllä se vuoden päästä ehkä jo vastaa.

Tiedoksi vain kaikille: minä olen se sama ihminen kuin ennen raskauttakin. Minä rakastan edelleen musiikkia, kirjoittamista ja lenkkeilyä. Minä kävelen edelleen metsässä miehen kanssa ja minä odotan aivan innoissani kuukauden päässä siintävää konserttia (vaikkakin siis olen aivan suunnattoman kamala äiti, kun altistan lapsiraukan sellaiselle melulle juuri niillä hetkillä kun se alkaa kuulla. Niin siis ajattelin olla siellä alasti ja mennä eturiviin että sen kuulo vaurioituu ihan varmasti tai joku vähintäänkin tönäisee, jepjep). Minua kiinnostaa edelleen samat asiat kuin ennen raskauttakin. Joillekin se vain on niin käsittämättömän vaikeaa ymmärtää.

Kyllä, minä olen raskaana ja kyllä, ajattelen vauvaa päivittäin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi joka päivä jotain ihan muutakin. Ja se ei todellakaan tarkoita sitä, että minusta olisi ihanaa kun ihmiset näkevät vain kasvavan mahani.

Siksi minä olen halunnut piilottaa sen. Pukeudun vaatteisiin, jotka eivät ainakaan korosta vatsaa vielä entisestäänkin. Eihän sitä tässä vaiheessa piilota enää mikään (paitsi ehkä sirkusteltta), mutta minulla on parempi olla kun ihan jokainen vastaantuleva ei tuijota vaan rekisteröi minut automaattisesti lihavaksi.

Ehkä minäkin opin vielä esittelemään tätä palloa. Kesällä on varmaan jo pakko. Ehkä minä opin vielä tykkäämäänkin siitä. Kyllä minä olen joskus hymyillyt, kun olen seissyt topissa sivuttain peilin edessä ja nähnyt miten se kasvaa, mutta pääosin se ahdistaa. En malta odottaa loppukesää, kun maha on jo oikeasti iso ja tuntemattomat tulevat taputtelemaan sitä ja kyselemään että kumpi sieltä tulee. Ah miten mahtavaa...

PS: laskin eilen raskausviikot väärin. 18+3 my ass. Tänään napsahti 19+0. Oon paras äiti vissiin kun en edes tiedä kuinka pitkällä raskaus on.

Kuuluisat viimeiset sanat

Voisin aloittaa tämän blogin kirjoittamalla siitä, miten meidän vauva sai alkunsa. Ja kyllä, voitte huoletta jatkaa lukemista, en todellakaan aio kertoa mitään kiihkeitä yksityiskohtia :D Vaan siis ihan siitä, että miten ihmeessä kaksi aikuista ihmistä onnistuvat tekemään vauvan vahingossa. Se kun tuntuu olevan monelle niin uskomattoman vaikeata käsittää.

Kun kerromme raskaudesta ihmisille, monen ensimmäinen kysymys on "oliko ihan suunniteltu vai...?". Se viimeinen sana nielaistaan, koska eihän sitä nyt sovi ääneen sanoa. Herranen aika, vauvahan vielä luulee ettei sitä rakasteta jos se sattuu kuulemaan ettei sitä tehty tarkoituksella! Eieiei, ei vauvoja tule vahingossa. Kyllähän nyt vauvat tehdään juuri silloin kun tulevat isä ja äiti niin päättävät, koska eihän nyt kukaan vastuullinen ja aikuinen ihminen unohda ehkäisyä. Ja ehkäisyhän ei petä.

Tässä vaiheessa lienee hyvä kertoa, että me olemme turvautuneet vain ja ainoastaan kondomeihin jo yli vuoden ennen raskaaksi tulemista. E-pillerit tekivät minusta aivan järkyttävän hormonihirviön ja ehkäisylaastarit samaten. Sen lisäksi, että raivosin miehelle aivan käsittämättömistä asioista ja itkin ihan mistä tahansa, kuukautiseni muuttuivat epäsäännöllisemmiksi ja järjettömän kivuliaiksi. Ei tarvita mitään Einsteinia päättelemään, että hormonaalinen ehkäisy ei vain käy. Kierukkaan meillä ei ollut opiskeluaikana varaa, se oli tarkoitus kuitenkin laitattaa tämän vuoden aikana. Hups, ei keretty.

Sinä iltana, kun vauva sai alkunsa, meillä ei ollut sitä kondomia ja mieli teki. Pääteltiin siinä sitten hienosti, että ei hyvänen aika sentään, ei sillä yhdellä kerralla ole mitään väliä - oltiinhan me joskus aiemminkin satunnaisesti olleet ilman ehkäisyä eikä lapsia ollut näköpiirissä! Tein vielä pikaisen laskutoimituksen siinä, että no ei tässä nyt mitään ovulaatioita voi edes olla menossa. Kuuluisat viimeiset sanat, jepjep.

Kun tein raskaustestin "ihan vaan oman mielenrauhan vuoksi" kuukautisten ollessa jo kaksi viikkoa myöhässä, mies teki ruokaa ja leikki koiran kanssa. Minä sanoin että teen nyt tämän ja aletaan sitten syömään. Avasin pakkauksen, tein testin ja rupesin jo kiskomaan housuja jalkaan - vain tajutakseni, että siinä hemmetin testissä oli kaksi aivan kirkkaanpunaista viivaa. Asiasta ei jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä, sen verran kirkkaat ja selkeät ne viivat olivat. Tuijotin testiä hetken, suustani pääsi hyvin ahdistunut "no voi vittu" ja sitten rupesin itkemään. Otin testin käteen ja kävelin miehen luokse keittiöön ja itkin. Itkin aivan hysteerisesti, olin paniikissa ja mies yritti tajuta, mistä hitosta on kyse. Kun lopulta sain soperrettua jotakin vastaukseksi, istuin sohvalle ja itkin vähän lisää.

Että niin mahtava onnentunne siitä plussasta sitten.

Päässä pyöri kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Mitä kaikki sanoo? Miten mun työt? Miten ihmeessä me ikinä pärjätään? Missä me asutaan kun tähän asuntoon ei vaan mahdu? Mä en osaa edes kouluttaa koiraa, miten ihmeessä ikinä pärjäisin vauvan kanssa? Miksi just nyt eikä vaikka puolen vuoden päästä?

Raskaus oli siis ennen kaikkea yllätys ja varsinkin aluksi ihan suoranainen järkytys. Ja kyllä, vahinko.Vaikka me molemmat teoriassa tiesimme sinä iltana, että minä saatan tulla raskaaksi, niin totuus on se, että ei kukaan todellakaan usko että se kerrasta napsahtaisi. Varsinkaan omalla kohdalla.

Kyllähän se siitä sitten iloksi muuttui. Ostimme talon, teetimme siihen ison remontin ja muutimme. Aloimme pitää koiraa enemmän ulkona, jotta se tottuisi siihen. Kävimme ensimmäisessä neuvolassa ja ensimmäisessä ultrassa, ja siellä me näimme sen pienen. Se oli alle sentin mittainen ja silti se näytti jo ihmiseltä, vaikkakin hyvin pieneltä sellaiselta. Kun lähdimme sieltä, mies kertoi isälleen ultran kulusta suunnilleen näin: "No siellähän se napero potkiskeli.".

Alusta asti minua on kuitenkin ahdistanut monikin asia, joita suurin osa tulevista äideistä ei varmaan edes ajattele. Tai sitten he eivät kehtaa sanoa niitä ääneen. Niitä ajatuksia varten tämä blogi on olemassa. Jatketaan taas huomenna (tai varmaan jo tänään, kun minulla on niin paljon asiaa).

1.

Hei.
Minä olen Maria. Olen 20-vuotias tyttö - nainen - pohjoisesta. Asun aviomieheni kanssa ja käyn töissä ja opiskelen (ainakin yritys on kova). Meillä on koira. Haaveilemme lapsesta, joskus tulevaisuudessa, aikaisintaan parin vuoden päästä.

Paitsi että minä olen raskaana. Tarkalleen olen viikolla 18+3 eli aivan kohta puolivälissä.

Minun suhtautumiseni raskauteen on alusta asti ollut jotain ihan muuta kuin normaaleilla ja tasapainoisilla ihmisillä. Minä rakastan vauvaani, älkää käsittäkö väärin. Rakastan niitä hetkiä, kun tunnen pienen potkun tai muuten huomaan vauvan suorittavan aamujumppaansa. Olen ihan suunnattoman onnellinen, kun mies halaa ja silittelee palloa (jota myös mahaksi kai kutsutaan). Huomaan hymyileväni joka kerta, kun ajattelen ensi talvea ja sitä pientä tuhisevaa kääröä, joka on olemassa vain siksi, että me rakastamme miehen kanssa toisiamme niin paljon.

Ongelmani onkin siinä, etten osaa ehkä suhtautua kaikkeen niinkuin pitäisi. Ensinnäkään, raskaus ei todellakaan ole ollut mitään kovin hohdokasta tai mahtavaa aikaa. Olen päässyt todella helpolla, myönnän - kärsin pahoinvoinnista lähinnä Noron ja oksennustaudin aiheuttamana ja kaikki on mennyt kuin suoraan oppikirjoista luettuna - mutta sanotaan nyt suoraan, että jatkuvassa invaliditilassa oleminen ei vain yksinkertaisesti ole niitä asioita, joista nautin.

En myöskään halua synnyttää. Pelkään siinä mm. kaikkea. Siitä tosin lisää tuonnempana.

Imettäminenkin tuntuu minulle täysin vieraalta asialta. En haluaisi edes yrittää, koska ajatus suoraan sanottuna inhottaa ja ahdistaa. Mutta siitäkin lisää sitten myöhemmin.

Tämän blogin olisi tarkoitus toimia paikkana, jonne voin purkaa kaiken mahdollisen raskauteen liittyen - ilot ja surut, näin kliseisesti sanottuna. Minulla nimittäin on valtavasti sanottavaa raskaudesta ja siitä miten ihmiset siihen suhtautuvat. Raskaus ja vauva pyörivät mielessäni aivan päivittäin, joskus aamusta iltaan ja joskus vähän harvemmin, mutta jokatapauksessa joka päivä. Tähän asti olen avautunut lähinnä miehelleni ja yhdelle hyvälle ystävälleni. Mies ei tietenkään saa sanoa että ei kiinnosta, eikä se ystäväkään sano, mutta minulla ahdistaa jo sekin etten puhu heille kummallekaan välillä mistään muusta vaikka kuinka yritän. Puhe kääntyy aina vauvaan tai raskauteen, aina. Jospa tämä blogi toisi siis mahdollisuuden puhua jostain muustakin.

No, nyt olen aloittanut. Menen nukkumaan ja alan huomenna purkaa kaikkea sitä, mitä päässäni on viimeisen reilun neljän kuukauden aikana pyörinyt. Tiesittekö muuten, että raskaana ollessa tarvitsee ihan järjettömästi unta ja siltikin väsyttää aamuisin? No, nyt tiedätte.