Hei.
Minä olen Maria. Olen 20-vuotias tyttö - nainen - pohjoisesta. Asun aviomieheni kanssa ja käyn töissä ja opiskelen (ainakin yritys on kova). Meillä on koira. Haaveilemme lapsesta, joskus tulevaisuudessa, aikaisintaan parin vuoden päästä.
Paitsi että minä olen raskaana. Tarkalleen olen viikolla 18+3 eli aivan kohta puolivälissä.
Minun suhtautumiseni raskauteen on alusta asti ollut jotain ihan muuta kuin normaaleilla ja tasapainoisilla ihmisillä. Minä rakastan vauvaani, älkää käsittäkö väärin. Rakastan niitä hetkiä, kun tunnen pienen potkun tai muuten huomaan vauvan suorittavan aamujumppaansa. Olen ihan suunnattoman onnellinen, kun mies halaa ja silittelee palloa (jota myös mahaksi kai kutsutaan). Huomaan hymyileväni joka kerta, kun ajattelen ensi talvea ja sitä pientä tuhisevaa kääröä, joka on olemassa vain siksi, että me rakastamme miehen kanssa toisiamme niin paljon.
Ongelmani onkin siinä, etten osaa ehkä suhtautua kaikkeen niinkuin pitäisi. Ensinnäkään, raskaus ei todellakaan ole ollut mitään kovin hohdokasta tai mahtavaa aikaa. Olen päässyt todella helpolla, myönnän - kärsin pahoinvoinnista lähinnä Noron ja oksennustaudin aiheuttamana ja kaikki on mennyt kuin suoraan oppikirjoista luettuna - mutta sanotaan nyt suoraan, että jatkuvassa invaliditilassa oleminen ei vain yksinkertaisesti ole niitä asioita, joista nautin.
En myöskään halua synnyttää. Pelkään siinä mm. kaikkea. Siitä tosin lisää tuonnempana.
Imettäminenkin tuntuu minulle täysin vieraalta asialta. En haluaisi edes yrittää, koska ajatus suoraan sanottuna inhottaa ja ahdistaa. Mutta siitäkin lisää sitten myöhemmin.
Tämän blogin olisi tarkoitus toimia paikkana, jonne voin purkaa kaiken mahdollisen raskauteen liittyen - ilot ja surut, näin kliseisesti sanottuna. Minulla nimittäin on valtavasti sanottavaa raskaudesta ja siitä miten ihmiset siihen suhtautuvat. Raskaus ja vauva pyörivät mielessäni aivan päivittäin, joskus aamusta iltaan ja joskus vähän harvemmin, mutta jokatapauksessa joka päivä. Tähän asti olen avautunut lähinnä miehelleni ja yhdelle hyvälle ystävälleni. Mies ei tietenkään saa sanoa että ei kiinnosta, eikä se ystäväkään sano, mutta minulla ahdistaa jo sekin etten puhu heille kummallekaan välillä mistään muusta vaikka kuinka yritän. Puhe kääntyy aina vauvaan tai raskauteen, aina. Jospa tämä blogi toisi siis mahdollisuuden puhua jostain muustakin.
No, nyt olen aloittanut. Menen nukkumaan ja alan huomenna purkaa kaikkea sitä, mitä päässäni on viimeisen reilun neljän kuukauden aikana pyörinyt. Tiesittekö muuten, että raskaana ollessa tarvitsee ihan järjettömästi unta ja siltikin väsyttää aamuisin? No, nyt tiedätte.
Jään seuraamaan :)
VastaaPoistaApua, heti hullut paineet :D
VastaaPoistaOho, miten sulla tuntuu jo potkuja viikolla 18? Itsellä viikkoja 22 eikä vielä tunnu mitään. Neuvolastakin kysyin ja on kuulemma ensisynnyttäjällä normaalia, että tuntuu vasta joskus viikkojen 20 jälkeen.
VastaaPoistaMulla on tuntunu ekat liikkeet jo joskus viikolla 16 ja tosiaan kans ekaa odotellaan. Mulle sanottiin neuvolasta kun ihmettelin että voiko ne tosiaan olla liikkeitä että jotkut vaan tuntee aiemmin. Voihan esim. olla että ei ne oo ees potkuja vaan ihan jotain ilmakuplia tai jotain, mutta aika vaikea enää uskoa kun tosiaan ihan säännöllisesti päivittäin tuntuu ja oon tuntenu jo kerran ihan kädelläkin :)
VastaaPoistaEn tiiä miten vaikuttaa se että onko kuinka vilkas vauva, mutta meillä tosiaan neuvolassa on ollut hankala saada mitattua tarkkaa sykettä kun vauva potkii sitä laitetta niin kovaa ja kuuluu vaan niitä potkuääniä sitten välillä. Ja ainakin neuvolantäti sanoi että osasyy voi olla just siinä että on niin älyttömän vilkas vauva.