Eihän raskaus oo mikään sairaus! - No yritäpä ite nostaa laatikkoa ja kuvitella miltä tuntuu kun joku painaa kohtua kasaan

Välillä on sellaisia päiviä, kun tuntee itsensä lähinnä invalidiksi. Minulla oli eilen ja toissapäivänä kaksi sellaista päivää peräkkäin.

Toissapäivänä pelasimme ensimmäistä kertaa talven jälkeen koripalloa. Ensin kaikki meni hyvin, kun lähinnä heittelimme koreja ja pomputtelimme palloa laiskasti. Sitten remmiin astui sen verran enemmän ihmisiä, että päätimme pelata 3 vs. 3 katukorista. No, ei siinä mitään, ensimmäiset viisi minuuttia meni oikein hyvin: oli ihan mahtavuutta pitkästä aikaa spurttailla kunnolla ja antaa pelin vain viedä mennessään. Juoksin, pysähdyin, hyppäsin, heitin, juoksin, pysähdyin enkä hetkeen edes muistanut, että olen raskaana ja joku tiukkapipoisempi saattaisi tuomita minut tästä touhusta.

Sitten ne tulivat, ensimmäiset niinsanotut harjoitussupistukset.

Eihän minulla oikeasti ole mitään vertailukohtaa tai tietoa siitä, miltä ne tuntuvat. Olin - ja olen edelleen - silti aivan varma että niistä juuri oli kyse. Vatsa meni aivan kivikovaksi ja tuntui todella epämiellyttävältä, vähän niinkuin olisi ollut valtava paineentunne vatsassa. Säikähdin ensin ja pysähdyin (mies varmaan säikähti vielä enemmän kun yhtäkkiä pysähdyin, menin ihan vakavaksi ja hieroin vatsaa), mutta sitten hoksasin mistä oli kyse. Löysäsin tahtia, yritin hillitä itseäni ja loppupelit menivät täysin ongelmitta.

Toinen tapaus oli eilen, kun minun olisi pitänyt töissä tyhjentää auto painavista laatikoista. No, eihän siinä auttanut kuin kävellä toimistoon ja sanoa että voisko joku kantaa nämä minun puolesta. Olipa aivan mahtavaa vain seisoa vieressä ja yrittää selvitä jotenkin siitä vaivautuneesta olosta, kun joku toinen tyhjensi minun autoani minun käyttämistä tavaroista. Onneksi, voi onneksi, olen kummisetäni kanssa samassa paikassa töissä ja häneltä oli helppo pyytää apua.

Sen päälle että olin jo kahtena päivänä peräkkäin joutunut käyttäytymään täysin päinvastoin kuin normaalisti käyttäydyn - minä en todellakaan ole koripallossa se, joka kyttää reunalla eikä rymyä siellä kaiken keskellä enkä minä todellakaan ole se avuton nainen, joka ei itse osaa nostaa laatikoita autosta - kärsin eilen illalla ihan järjettömästä närästyksestä. Minua ei närästä koskaan, paitsi näköjään nyt kun olen raskaana. Voi että miten hienoa. Tietenkään meillä ei ollut närästyslääkkeitä kotona ja oli jo myöhä, joten hiphei vain. Kärsin siinä sitten siihen asti että pahin vaihe meni ohi ja sain nukahdettua.

Minulla on vihlonut nivusia, olen kärsinyt alaselkäkivuista, rintani olivat aivan uskomattoman kipeät alkuraskauden aikaan, en muista mitään, olen täysin avuton kun pitäisi kantaa jotakin, kumartelu ja kenkien laitto alkaa tuottaa hankaluuksia pallomahan takia ja nyt minua näköjään närästääkin. Mitä vielä?

Minua är-syt-tää, kun olen niin avuton. Minä olen aina kantanut ostokseni itse ja minä olen aina ollut se tyttö, joka jaksaa kantaa ne painavimmatkin laatikot. Minulla ei pelota pätkääkään nousta korkealle laittamaan jouluvaloja paikoilleen ja minä olen aina pitänyt kiinni siitä, että kenkien laittoa varten ei tarvitse istua alas. Ja nyt minun pitäisi osata pyytää apua, koska minä en voi. Ette usko miten vaikeaa se voi joskus olla.

PS, alle viikko rakenneultraan. Vaikka invalidina oleminen on raivostuttavaa, minua jännittää ja olen samalla vähän innoissanikin. Vaikka tiedänkin, ettei se ole mikään "mennään moikkaan vauvaa ja katsotaan onko se tyttö vai poika"-tilaisuus, niin haluan ajatella siitä juuri niin. Sanokaa vain pinnalliseksi tai ihan miksi tahansa, mutta kyllä minä aion kysyä kumpi sieltä olisi tulossa. En minä halua tuhlata aikaani vielä siihenkin, että murehdin jo valmiiksi mahdollista sydänvikaa (niitä on suvussa ollut nyt muutamia) tai rakennevikaa. Haluan ajatella että pienellä on kaikki hyvin ja jospa se vaikka vähän vilauttaisi, niin me tiedettäis edes vähän siitä etukäteen. Me, äiti ja iskä. Hullua.