Kuuluisat viimeiset sanat

Voisin aloittaa tämän blogin kirjoittamalla siitä, miten meidän vauva sai alkunsa. Ja kyllä, voitte huoletta jatkaa lukemista, en todellakaan aio kertoa mitään kiihkeitä yksityiskohtia :D Vaan siis ihan siitä, että miten ihmeessä kaksi aikuista ihmistä onnistuvat tekemään vauvan vahingossa. Se kun tuntuu olevan monelle niin uskomattoman vaikeata käsittää.

Kun kerromme raskaudesta ihmisille, monen ensimmäinen kysymys on "oliko ihan suunniteltu vai...?". Se viimeinen sana nielaistaan, koska eihän sitä nyt sovi ääneen sanoa. Herranen aika, vauvahan vielä luulee ettei sitä rakasteta jos se sattuu kuulemaan ettei sitä tehty tarkoituksella! Eieiei, ei vauvoja tule vahingossa. Kyllähän nyt vauvat tehdään juuri silloin kun tulevat isä ja äiti niin päättävät, koska eihän nyt kukaan vastuullinen ja aikuinen ihminen unohda ehkäisyä. Ja ehkäisyhän ei petä.

Tässä vaiheessa lienee hyvä kertoa, että me olemme turvautuneet vain ja ainoastaan kondomeihin jo yli vuoden ennen raskaaksi tulemista. E-pillerit tekivät minusta aivan järkyttävän hormonihirviön ja ehkäisylaastarit samaten. Sen lisäksi, että raivosin miehelle aivan käsittämättömistä asioista ja itkin ihan mistä tahansa, kuukautiseni muuttuivat epäsäännöllisemmiksi ja järjettömän kivuliaiksi. Ei tarvita mitään Einsteinia päättelemään, että hormonaalinen ehkäisy ei vain käy. Kierukkaan meillä ei ollut opiskeluaikana varaa, se oli tarkoitus kuitenkin laitattaa tämän vuoden aikana. Hups, ei keretty.

Sinä iltana, kun vauva sai alkunsa, meillä ei ollut sitä kondomia ja mieli teki. Pääteltiin siinä sitten hienosti, että ei hyvänen aika sentään, ei sillä yhdellä kerralla ole mitään väliä - oltiinhan me joskus aiemminkin satunnaisesti olleet ilman ehkäisyä eikä lapsia ollut näköpiirissä! Tein vielä pikaisen laskutoimituksen siinä, että no ei tässä nyt mitään ovulaatioita voi edes olla menossa. Kuuluisat viimeiset sanat, jepjep.

Kun tein raskaustestin "ihan vaan oman mielenrauhan vuoksi" kuukautisten ollessa jo kaksi viikkoa myöhässä, mies teki ruokaa ja leikki koiran kanssa. Minä sanoin että teen nyt tämän ja aletaan sitten syömään. Avasin pakkauksen, tein testin ja rupesin jo kiskomaan housuja jalkaan - vain tajutakseni, että siinä hemmetin testissä oli kaksi aivan kirkkaanpunaista viivaa. Asiasta ei jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä, sen verran kirkkaat ja selkeät ne viivat olivat. Tuijotin testiä hetken, suustani pääsi hyvin ahdistunut "no voi vittu" ja sitten rupesin itkemään. Otin testin käteen ja kävelin miehen luokse keittiöön ja itkin. Itkin aivan hysteerisesti, olin paniikissa ja mies yritti tajuta, mistä hitosta on kyse. Kun lopulta sain soperrettua jotakin vastaukseksi, istuin sohvalle ja itkin vähän lisää.

Että niin mahtava onnentunne siitä plussasta sitten.

Päässä pyöri kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Mitä kaikki sanoo? Miten mun työt? Miten ihmeessä me ikinä pärjätään? Missä me asutaan kun tähän asuntoon ei vaan mahdu? Mä en osaa edes kouluttaa koiraa, miten ihmeessä ikinä pärjäisin vauvan kanssa? Miksi just nyt eikä vaikka puolen vuoden päästä?

Raskaus oli siis ennen kaikkea yllätys ja varsinkin aluksi ihan suoranainen järkytys. Ja kyllä, vahinko.Vaikka me molemmat teoriassa tiesimme sinä iltana, että minä saatan tulla raskaaksi, niin totuus on se, että ei kukaan todellakaan usko että se kerrasta napsahtaisi. Varsinkaan omalla kohdalla.

Kyllähän se siitä sitten iloksi muuttui. Ostimme talon, teetimme siihen ison remontin ja muutimme. Aloimme pitää koiraa enemmän ulkona, jotta se tottuisi siihen. Kävimme ensimmäisessä neuvolassa ja ensimmäisessä ultrassa, ja siellä me näimme sen pienen. Se oli alle sentin mittainen ja silti se näytti jo ihmiseltä, vaikkakin hyvin pieneltä sellaiselta. Kun lähdimme sieltä, mies kertoi isälleen ultran kulusta suunnilleen näin: "No siellähän se napero potkiskeli.".

Alusta asti minua on kuitenkin ahdistanut monikin asia, joita suurin osa tulevista äideistä ei varmaan edes ajattele. Tai sitten he eivät kehtaa sanoa niitä ääneen. Niitä ajatuksia varten tämä blogi on olemassa. Jatketaan taas huomenna (tai varmaan jo tänään, kun minulla on niin paljon asiaa).