Mites siellä masussa tänään voidaan tuitui?

Kun on raskaana, vatsa kasvaa. Normaaliäiti suhtautuu tähän ehkä aluksi vähän epäillen ja peitellen, mutta puolivälin lähestyessä ja vatsan muuttuessa selväksi vauvamahaksi normaaliäiti on siitä jo ylpeä. Normaaliäiti ostaa innoissaan äitiysvaatteita, jotka korostavat sitä masua ja normaaliäiti myös ikuistaa mahaansa säännöllisin väliajoin masukuviin voidakseen jälkeenpäin sitten ihastella vauvan yksiötä.

Minä en ole tässä(kään) suhteessa ihan normaali.

Ensinnäkin, inhoan sanoja masu, masuasukki, masukki, masukuva ja vauvan yksiö/kaksio/kolmio. Se on maha. Tai pallo. Ja se siellä elävä tyyppi on ihan vaan vauva, ei mikään masuasukki. Kun sanotte sanan masuasukki, alatte väkisinkin vähän lässyttämään. Kokeilkaapa vaikka.

Toisekseen, en ole tästä mahasta ylpeä. Minusta se on lähinnä kiusallinen. Kun kävelen töissä, ihmiset eivät näe kasvojani vaan mahani. Ja he eivät todellakaan osaa/viitsi peitellä tuijotustaan kovin kummoisesti. Kun kävelen kaupassa ja minulla on istuva takki päällä, ihmiset tuijottavat mahaani täysin esteettömästi. Kun kävelen alkuillasta viettämään aikaa kavereiden kanssa paikalliseen pubiin, saan ohikulkevilta mummoilta hyvin paheksuvia katseita huolimatta siitä, nousinko juuri auton ratista vai en.

Maha on varma merkki siitä, että on raskaana. Ja kun on raskaana, tulevan äidin elämässä ei saisi olla suunnilleen mitään muuta kuin vauva, vauvanhuoneen sisustusta, vauvan tarvikkeiden hankkimista, neuvolakäyntejä, äitiysvaatteita ja mammajoogaa. Ihmiset olettavat, että haluan aina puhua vauvasta ja raskaudesta ja siksipä minulta ei enää kysytä "Mitä kuuluu?" vaan "Mites olet jaksellut?" tai "Mites masussa voidaan?". Parhaat tuijottavat kysymystä esittäessään mahaani, ja joskus olen meinannut olla vain hiljaa ja sanoa kummastuneelle katseelle että no, oottele nyt, kyllä se vuoden päästä ehkä jo vastaa.

Tiedoksi vain kaikille: minä olen se sama ihminen kuin ennen raskauttakin. Minä rakastan edelleen musiikkia, kirjoittamista ja lenkkeilyä. Minä kävelen edelleen metsässä miehen kanssa ja minä odotan aivan innoissani kuukauden päässä siintävää konserttia (vaikkakin siis olen aivan suunnattoman kamala äiti, kun altistan lapsiraukan sellaiselle melulle juuri niillä hetkillä kun se alkaa kuulla. Niin siis ajattelin olla siellä alasti ja mennä eturiviin että sen kuulo vaurioituu ihan varmasti tai joku vähintäänkin tönäisee, jepjep). Minua kiinnostaa edelleen samat asiat kuin ennen raskauttakin. Joillekin se vain on niin käsittämättömän vaikeaa ymmärtää.

Kyllä, minä olen raskaana ja kyllä, ajattelen vauvaa päivittäin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi joka päivä jotain ihan muutakin. Ja se ei todellakaan tarkoita sitä, että minusta olisi ihanaa kun ihmiset näkevät vain kasvavan mahani.

Siksi minä olen halunnut piilottaa sen. Pukeudun vaatteisiin, jotka eivät ainakaan korosta vatsaa vielä entisestäänkin. Eihän sitä tässä vaiheessa piilota enää mikään (paitsi ehkä sirkusteltta), mutta minulla on parempi olla kun ihan jokainen vastaantuleva ei tuijota vaan rekisteröi minut automaattisesti lihavaksi.

Ehkä minäkin opin vielä esittelemään tätä palloa. Kesällä on varmaan jo pakko. Ehkä minä opin vielä tykkäämäänkin siitä. Kyllä minä olen joskus hymyillyt, kun olen seissyt topissa sivuttain peilin edessä ja nähnyt miten se kasvaa, mutta pääosin se ahdistaa. En malta odottaa loppukesää, kun maha on jo oikeasti iso ja tuntemattomat tulevat taputtelemaan sitä ja kyselemään että kumpi sieltä tulee. Ah miten mahtavaa...

PS: laskin eilen raskausviikot väärin. 18+3 my ass. Tänään napsahti 19+0. Oon paras äiti vissiin kun en edes tiedä kuinka pitkällä raskaus on.