"Saisitkohan sä laittaa auton invapaikalle?"

Vaikka olenkin päivä päivältä enemmän innoissani vauvasta ja rakastuneempi tuohon toistaiseksi potkuilla ja möyrimisellä kommentoivaan pieneen tyyppiin, en sitten millään opi pitämään raskaana olemisesta. Tässäpä muutamia viimepäivinä erityisesti hiertäneitä asioita:

• Maha kasvaa ja leipominen, syöminen ja ruuanlaitto yleensäkin alkaa olla melko sottaista puuhaa. Kun leivon, vatsanseutu on ihan jauhoissa ja kun syön paahtoleipää, on enemmän sääntö kuin poikkeus kerätä puolen leivän verran murusia tuosta kummun päältä. Tosi sivistynyttä ja hehkeää, jepjep.
• Alaselkäkivut ovat istumatyössä kahdeksan tunnin päivän jälkeen melko mahtavia. Hommasin tosin hiljattain itselleni tukivyön, joka auttaa kyllä kipuun, mutta ei tämä mikään erityisen mukava kapistus kyllä ole.
• Tissit. Voi apua. Pitäisi kirjoittaa se avautuminen siitä, kuinka imettäminen ahdistaa jo valmiiksi niin ymmärrätte ehkä paremmin. Mutta siis sanotaan nyt tässä vaiheessa niin, että kun imetys ahdistaa niin ei ihan hirveästi tee mieli hyppiä riemusta kun mies kysäisee eräänä aamuna että "kulta, onko toi nyt sitä harjoittelumaitoa mistä sanoit että onneksi sitä ei ole vielä tullut?".
• Harjoitussupistukset. Voi että on mahtavaa olla lenkillä, kuunnella hyvää musiikkia, rakastaa elämää ja yhtäkkiä tajuta että jahas, taas sitten hidastellaan. En minä hidastele lenkillä. Toinen lempparini on se fakta, etten kohta voi käydä yksin kaupassa jos pitää ostaa yhdistelmiä tyyliin 2 purkkia maitoa ja purkki jogurttia, ellen sitten jostain syystä halua makoilla loppuiltaa sohvalla.
• Närästys. Ah. Tarviiko sanoa mitään?
• Verensokerien mittailu ja siitä johtuva sormenpäiden kipuilu. Voi kyllä, se sattuu, vaikkei heti uskoiskaan.
• Turvotus. Se, jolta luulin säästyneeni aika hyvin. Hurmaavinta ikinä. Onneksi, voi onneksi homma on pysynyt toistaiseksi vain iltojen viihdykkeenä ja vieläpä vain nilkkojen alueella.

Siinäpä nyt niitä tällä hetkellä pahimpia hirttämisiä.

PS: miten pieniä vauvanvaatteet voi olla? Ja miten niin pienet vaatteet voi olla kenellekään isoja?!

Mistä näitä ääliöitä oikein tulee?

Mulle on jo muutamaan otteeseen eri ihmisten toimesta sanottu jotain sellaista, joka loukkaa minua aivan älyttömän pahasti. Sellaista, jota yhdenkään tulevan eikä nykyisen äidin ei pitäisi ikinä kuulla yhtään keneltäkään. "Sä niin pilaat sun lapsen elämän."

Tuo lausahdus liittyy meidän kohdalla kahteen asiaan: siihen, että meiltä kotoa on lähimpään kauppaan, päiväkotiin, terveyskeskukseen, kouluun eli kylälle sen 13 kilometriä sekä siihen, että meidän lapsesta kasvatetaan kaksikielinen ja se kasvatetaan kahteen eri kulttuuriin. Niin ja no, olen kyllä kuullut sitäkin, että pilaisin mun lapsen elämän kun aion laulaa sille hengellisiä lauluja ja viedä sen kirkkoon, mutta teen siitä asiasta joskus erillisen postauksen ja keskityn nyt noihin kahteen ensimmäiseen.

Me tosiaan asumme 13 kilometriä kirkonkylältä itään, eikä lähempänä ole yhtään mitään muuta kuin asutusta ja yksi ortodoksinen kirkko, tai tsasouna se taitaa olla nimeltään. Niin ja koulun asuntola (koulu räjäytettiin pari vuotta sitten). Tuon 13 kilometrin ansiosta lapseni elämä siis parinkin ihmisen mukaan tulee olemaan yksinäistä, vaivalloista, epäkäytännöllistä, jopa hengenvaarallista (pikaista lääkehoitoa vaativissa asioissa) sekä ehdottoman köyhää. Ja ajatella sitä raukkaa, kun se menee kouluun ja sen koulumatka on yksinkertaisesti kohtuuton ja apua, miten edes uskallan päästää alakouluikäisen yksin bussiin?!

No, ensinnäkin voin kertoa salaisuuden: meillä on auto. Itseasiassa kaksi. Auto on se nelipyöräinen juttu, jolla voi liikkua paikasta A paikkaan B. Kyllä, me käymme kaupassa. Ei, en aio eristää lastani kotiin vaan ajattelin kyllä viedä sen päivähoitoon ja kouluiässä sitten harrastuksiin. Oooh, aion siis käyttää omaa aikaani siihen, että vien lapsen harrastuksiin! Miten yllättävä käänne! (Ei, tämä ei ole itsestäänselvyys. Olin lukioaikoinani junnujen lentopallovalmentajana, ja oikeasti parin tytön treenit saattoivat jäädä väliin vain siksi, että vanhemmat eivät halunneet kuskata lapsiaan edestakaisin. Järjetöntä.)

Toisekseen, olen vakaasti sitä mieltä, että lapselle ja myös sille teini-ikäiselle tekee vain ja ainoastaan hyvää asua korvessa. Jep, saa heittää minua juuri sillä esineellä joka nyt sattuu kädessä olemaan. Vaikka itsekin podin hyvinkin vakavaa haluan pois täältä-syndroomaa teininä, niin uskon kyllä että sitä kokee jokatapauksessa suurin osa teineistä jossain vaiheessa, asuinpaikasta ja kylän/kaupungin koosta riippumatta. Meiltä siihen lähimpään ostoskeskukseen on 300 kilometriä, enkä tosiaan usko että lapseni menettää yhtään mitään vaikkei ikinä opikaan notkumaan kaupungilla ja kauppakeskuksien auloissa. Sen sijaan lapseni oppii hengittämään puhdasta ilmaa ja keksimään ihan itse jotakin tekemistä - oma-aloitteisuus kun tuntuu hyvin monella kaupungissa varttuneella nuorella olevan huolestuttavan hukassa.

Kolmanneksi, väittäkää mitä haluatte, mutta totuus on se ettei tämän turvallisempaa kasvuympäristöä ole eikä tule. Voin päästää lapseni täysin huoletta pihalle, voin jättää aina takaoven auki, voin jättää nukkuvan lapsen pihalle ilman mitään huolta ja voin täysin huoletta päästää sen ekaluokkalaisen yksin bussiin. Kun ihmiset aidosti välittävät toisistaan, ei tarvitse pelätä että joku hullu nappaa lapseni mukaansa koulumatkalla kenenkään reagoimatta asiaan mitenkään tai mikä vielä pahempaa, ottaa lapsen mukaansa tuosta pihalta.

Tuo toinen asia sitten: kaksikielisyys. Ensimmäisenä tehdään selväksi, että lapseni toinen äidinkieli ei tule olemaan ruotsi vaan inarinsaame. Mitäkö väliä? No sitä, että ruotsinkielisellä lapsella on esimerkiksi koulujärjestelmän täysi tuki takanaan ja saamenkielisellä lapsella ei todellakaan ole. Olen kuulemma huono äiti, kun suunnittelen tuollaisen katoavan, mitättömän vähemmistökielen opettamista lapselle ensimmäisenä kielenä. Voiko tuon pahemmin enää sanoa saamelaiselle ihmiselle? Paistaako mistään muusta lauseesta läpi enää selvemmin arkipäivän rasismi ja perus_suomalaisten ylenkatsominen muita kieliryhmiä kohtaan?

Minä kuulemma teen ainakin seuraavat virheet puhuessani lapselleni saamea: opetan sille, että meidänkin saamenkielellä on mahdollisuus säilyä vaikkei ole, tuotan sille ylimääräistä työtä koulussa kun pitää lukea suomen lisäksi heti ekalta luokalta lähtien myös toista kieltä ja vieläpä jotain muuta kuin ruotsia, siirrän sille kohtuuttoman vastuun jatkaa saamen puhumista aikuisiällä ja eristän sen muista lapsista, jos se silloin seitsemän vuoden päästä voi jo opiskella pääsääntöisesti saameksi. Ainiin, ja viemällä sen saamenkieliseen päivähoitoon minimalisoin sen mahdollisuudet oppia sosiaaliseksi ihmiseksi, kun se hengaa kaikki päivät vaan samojen ihmisten kanssa. Että silleen.

Minulla ei riitä minkääntasoinen ymmärrys tuollaisten kommenttien sulattamiseen ja sisäistämiseen. Onko tässä maassa oikeasti ihmisiä, jotka ajattelee noin? Mistä niitä tulee? MIKSI?

No, tämä kamala äiti yrittää nyt vaan kestää tuollaiset idiotismiaivopierut, koska niitä tulee varmaan jatkossakin. Toivottavasti suomalaiset suomalaiset, jotka asuvat kaupungeissa kerrostaloissa, tajuavat kuinka hirvittävän hyviä vanhempia he ovat meidänlaisiin paskiaisiin verrattuina. Argh.

Ihanat, kamalat hormonit

Monet odottavat äidit kertovat kokevansa niin sanottua pesänrakennusviettiä. Kyseinen tauti iskee yleensä sen energisen keskiraskauden aikaan ja jatkuu ihan loppuun asti. Taudinkuvaan kuuluu ainakin siivousintoa, sisustuslehtien intohimoista selailua, lastenhuoneen suunnittelua, vauvanvaatteiden hamstraamista ja mahdollisen esikoisen pikkuvauvavaatteiden esiin kaivamista, tavarahankintoja ja leipomis- ja ruuanlaittointoa. Minä odottelin pesänrakennusviettiä (ja itseasiassa sitä energistä keskiraskauttakin - päiväunet on jees) vielä viime viikollakin, mutta nyt se iski. Pakko kai se on myöntää.

Edelleenkään en ole hankkinut mitään vauvalle enkä kyllä vieläkään halua/jaksa niitä tavaroita ja vaatteita alkaa miettimään, mutta tuo toinen puoli siitä pesänrakennusvietistä on kyllä tullut viime viikonloppuna ja nyt eilen ja tänään varsin tutuksi. Normaalisti inhoan siivoamista enkä ikinä nipota jostain tyhjänpäiväisestä kuppien järjestyksestä kaapissa, mutta tänään löysin itseni yllättäen hyräilemästä ja järjestelemästä astiakaappia. Lisäksi ajattelin leipoa tänään juustokakkua ja muffinsseja eilisen hääpäivämme kunniaksi (eilen tulimme molemmat vasta viiden aikaan töistä ja mies yllätti kyllä ihan totaalisesti ja vei minut ulos syömään, siksi vasta tänään). Niin ja äsken kävellessäni tietokoneelle huomasin jumineeni olohuoneeseen, mutta en tutusti jonkun naistenlehden kanssa vaan viikkaamaan torkkupeittoja, järjestelemään sohvatyynyjä ja siivoilemaan ylimääräistä tavaraa pois olohuoneesta. Niin ne vain hormonit laittoi tämänkin tulevan äidin täysin sekaisin päästään.

Tai no, onhan ne hormonit tuhojaan tehneet jo aiemminkin, vähän eri muodossa vain. Itkupotkuraivarit täysin mitättömistä asioista ovat olleet arkipäivää meidän perheessä koko raskauden ajan, samoin raskausdementia ja hysteeriset naurukohtaukset ovat tulleet tutuiksi. Ihan hauska, kun normaalistikin olen aika, krhm, temperamenttinen ja ainoastaan kerran kuussa mahdoton, niin nyt sitten tuo mahdoton-olotila on päällä 24/7. Aivan kuin olisin joku vahvistettu versio siitä, miten tuuliviiri jo ihan normaalioloissakin olen.

Raskaus ei ole sairaus, mutta ehdoton poikkeustila kylläkin. Itse en ainakaan normaalitilassa rupea itkemään surkeana, kun sämpylät ovat mielestäni liian kovia (ne oli kylläkin ihan normaaleja) tai kun koira syö sen pehmolelurotalta jalan. Enkä kyllä saa itkupotkuraivaria siitä, että mies kysyy miksen ole syönyt sen tuomia suklaita enkä siitä, kun mies unohtaa laittaa kuivausrummun päälle. Enkä varsinkaan naura jollekin äärettömän idiootille Johny English-pätkälle.

Ultrakuulumisia luovan tauon jälkeen

Rakenneultrassa kaikki ok. Vauvan koko vastasi viikkoja 20+6, eli päivän enemmän kuin ultran aikaan niitä viikkoja oli. Laskettu aika siis on ja pysyy lokakuun kolmantenatoista, ihan niinkuin ihanan säännöllisestä kierrostani laskettiin heti alussa. Siellä se pieni heilui, potki ja vilkutteli. Ihmeellistä tuo nykytekniikka: ultraaja pystyi näkemään kaikki sydämen ja aivojen rakenteet aivan älyttömän tarkasti, ja mekin erotimme selvästi nenän ja huulet. Sukupuolesta ultraaja ei ollut oikein varma. Tytöksi hän olisi sitä veikannut, mutta sanoi kuitenkin, että ei nyt näe ihan joka kulmasta joten voi hyvinkin olla silti poika.

Salaa olin vähän pettynyt. En siksi, että vauva näytti enemmän tytöltä, vaan siksi, ettei ultraaja nähnyt selvästi kumpi sieltä olisi tulossa. Eihän sitä ikinä voi varmasti tietää, mutta olisin kaivannut varmempaa veikkausta. Olisin halunnut tietää jotakin etukäteen meidän pienestä. En todellakaan olisi hankkinut valmiiksi sinisiä tai punaisia lakanoita enkä varsinkaan alkanut maalata lastenhuonetta, mutta olisin halunnut tietää. Eihän sillä mitään väliä ole, mutta jotenkin tuntuisi mukavalta odottaa jotakin... konkreettisempaa. Olisi voinut puhua pikkujätkästä tai neiti aamuvirkusta (heräsin eilen aamulla kuudelta siihen, että naperolla oli ahdasta eikä hän todellakaan epäröinyt ilmoittaa sitä) ja laittaa viestiä ystävälle, että kummitytöllä on kaikki hyvin tai ilmoittaa äidille että pojalla ei ole mitään hätää.

No, kumpi sieltä sitten ikinä tuleekaan, niin maailman rakkainhan se silti on. Eilen sanoin kiusallani miehelle, että tuu nyt niin lähelle kuin pääset kun muutaman kuukauden päästä tuossa välissä on yksi kappale pieniä tuhisijoita. (Johon mies, että no kai sille nyt oma sänky hommataan.)