Monet odottavat äidit kertovat kokevansa niin sanottua pesänrakennusviettiä. Kyseinen tauti iskee yleensä sen energisen keskiraskauden aikaan ja jatkuu ihan loppuun asti. Taudinkuvaan kuuluu ainakin siivousintoa, sisustuslehtien intohimoista selailua, lastenhuoneen suunnittelua, vauvanvaatteiden hamstraamista ja mahdollisen esikoisen pikkuvauvavaatteiden esiin kaivamista, tavarahankintoja ja leipomis- ja ruuanlaittointoa. Minä odottelin pesänrakennusviettiä (ja itseasiassa sitä energistä keskiraskauttakin - päiväunet on jees) vielä viime viikollakin, mutta nyt se iski. Pakko kai se on myöntää.
Edelleenkään en ole hankkinut mitään vauvalle enkä kyllä vieläkään halua/jaksa niitä tavaroita ja vaatteita alkaa miettimään, mutta tuo toinen puoli siitä pesänrakennusvietistä on kyllä tullut viime viikonloppuna ja nyt eilen ja tänään varsin tutuksi. Normaalisti inhoan siivoamista enkä ikinä nipota jostain tyhjänpäiväisestä kuppien järjestyksestä kaapissa, mutta tänään löysin itseni yllättäen hyräilemästä ja järjestelemästä astiakaappia. Lisäksi ajattelin leipoa tänään juustokakkua ja muffinsseja eilisen hääpäivämme kunniaksi (eilen tulimme molemmat vasta viiden aikaan töistä ja mies yllätti kyllä ihan totaalisesti ja vei minut ulos syömään, siksi vasta tänään). Niin ja äsken kävellessäni tietokoneelle huomasin jumineeni olohuoneeseen, mutta en tutusti jonkun naistenlehden kanssa vaan viikkaamaan torkkupeittoja, järjestelemään sohvatyynyjä ja siivoilemaan ylimääräistä tavaraa pois olohuoneesta. Niin ne vain hormonit laittoi tämänkin tulevan äidin täysin sekaisin päästään.
Tai no, onhan ne hormonit tuhojaan tehneet jo aiemminkin, vähän eri muodossa vain. Itkupotkuraivarit täysin mitättömistä asioista ovat olleet arkipäivää meidän perheessä koko raskauden ajan, samoin raskausdementia ja hysteeriset naurukohtaukset ovat tulleet tutuiksi. Ihan hauska, kun normaalistikin olen aika, krhm, temperamenttinen ja ainoastaan kerran kuussa mahdoton, niin nyt sitten tuo mahdoton-olotila on päällä 24/7. Aivan kuin olisin joku vahvistettu versio siitä, miten tuuliviiri jo ihan normaalioloissakin olen.
Raskaus ei ole sairaus, mutta ehdoton poikkeustila kylläkin. Itse en ainakaan normaalitilassa rupea itkemään surkeana, kun sämpylät ovat mielestäni liian kovia (ne oli kylläkin ihan normaaleja) tai kun koira syö sen pehmolelurotalta jalan. Enkä kyllä saa itkupotkuraivaria siitä, että mies kysyy miksen ole syönyt sen tuomia suklaita enkä siitä, kun mies unohtaa laittaa kuivausrummun päälle. Enkä varsinkaan naura jollekin äärettömän idiootille Johny English-pätkälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti